Mutta sitten toisaalta, vaikka on ollut niin kurjaa kaikinpuolin, on ollut myös erittäin mukavaa ja ihanaa. Tänään menen ystävän kanssa teatteriin, en joudu olemaan yksin, toisin kuin yleensä. Perjantaina oli Magic: The Gathering -ilta Heikin kanssa, pelattiin, syötiin kaikkea mättöä ja katottiin Tubesta kaikkea tyhmää. Oli oikein mukavaa, suurin suru illalla oli se, että kani luuli varvasta purtavaksi ruuaksi... Kiitti vaan, demonikani.
Olen onnellinen, että näin lyhyessä ajassa olen saanut kouluporukastakin ystävän. Kavereitahan siellä on paljon, mutta nyt siellä on joku, jonka kanssa voi olla täysin aito - saa olla vähän tyhmä ja hihittää kaikelle übersöpölle, eikä toinen katso tuomitsevasti - mutta saa myös olla rehellinen, erityisesti näistä pääasiainhoidoista. Mielestäni viime maanantain lohkaisu todisti tämän kaiken:
"Miksi mä saan tän masentuneen ja aneemisen robotin?" (kaksi robottia, joista toinen näyttää masentuneelta, ja juuri se annettiin mun hoidettavaksi (eli siis säilytykseen))
"Se sopii sulle", mutta perään lämmin hymy - jo nyt ollaan siinä vaiheessa, että tästä asiasta voi heittää läppää. Terapiasta voi puhua, siitäkin voi vitsailla, on rento olo. Ehkä olen opettanut Heikille, että masentuneet ja ahdistuneetkin on ihan normaaleja ihmisiä - hyvä jos olen, haluan opettaa sen kaikille. Ehkä sitä jossakin vaiheessa saa kerrottua muillekin, mutta tässä on nyt hyvä.
Totta kai pelkään, että jossakin vaiheessa kaikki murenee... mutta en halua ajatella sitä nyt, koska tunnen itseni onnelliseksi. Kerrankin haluan uskoa, että asiat menee hyvin.
