I crack my xerox hands

Ampiainen hakkaa päätään kattoon niin kovin, että kopina ja surina herättävät minut ihan liian aikaisin unesta. On kuuma, edelleen, hiki tuntuu valuvan pitkin selkää ja lakanat kuristavat ympärillä. Kuumuus tuntuu sulattaneen viimeisimmätkin rippeet motivaatiosta ja energiasta, liian vähäinen juominen kostautuu päänsärkynä ja suolapitoisuus tuntuu olevan kääntäen verrannollinen migreenin vahvuuteen. Ruokahalua ei ole, joten dieetti koostuu erilaisista nesteistä, pelkällä suolalla maustetuista sipseistä ja satunnaisista mehujäistä.

Työhakemuksista kuuluu harvoin vastauksia. Pisimmillään olen ollut avoimessa haastattelussa ja toivon, toivon niin kovin että sieltä saisi edes jonkinlaisen paikan. Tunnen olevani jumissa, kirotussa limbossa, mistä pystyn rakentamaan itselleni elämän kun palaset putoilevat pois nopeammin kuin ehdin rakentamaan edes perustusta.

Tuuletin hohkaa lähes taukoamatta, mutta ilma liikkuu vain hieman. Iho on jatkuvasti nihkeä ja kutiseva. Viikkoon en tehnyt muuta kuin kärsin migreenistä.

Kuumassa, tukalassa huoneessa istuessani minulla on aikaa ajatella. Liikaa aikaa. Miten joku saattaa vieläkin olla kiinnostunut minusta yli vuoden jälkeen vaikka toinen on yksinkertaisesti niin hyvä ihminen ja minä olen tällainen tyhjä, ontto kuori. Kuvittelen tuntevani kaikenlaisia tunteita, mutta pelkään edelleen luottaa. Pelkään, että sillä hetkellä kun paljastan epävarmuuteni ja kerron kuinka paljon pelkään, kaikki romahtaa. Eli uskottelen itselleni että totta kai luotan koska toinen on yksinkertaisesti hyvä ihminen ja minä olen vain tunnevammainen. Välitän, todella kovin. Ahdistun jos en kuule vähään aikaan missä menee, arvostan yhteistä aikaa, mikään ei tunnu niin ihanalta kuin kadota kainaloon ja tuntea tulevansa suojelluksi. Mutta samaan aikaan tiedostan etten uskalla luottaa kunnolla. En, vaikka syytä epäluottamukseen ei ole ainuttakaan. Silti sisälläni sotilaat kiillottavat peitsiään ja haarniskoitaan valmiina pettymään ja käymään sotaa.

Ei, yritän kertoa itselleni. Se on turhaa. Mitään ei tule tapahtumaan.

Tiedän, että sanomalla pelot ääneen lietson pelkoa. Fake it 'til you make it. Hoen itselleni että olen päässyt yli varhaislapsuuden kiintymyssuhteiden (tai niiden puutten) takia johtuvasta hylkäämisen pelosta. Teeskentelen tietäväni että kaikki eivät arvostele minua yhtä paljon kuin ääni päässäni. Tiedän että jotkut pitävät minusta, mutta en yksinkertaisesti ymmärrä miksi. Eihän minussa ole mitään arvostettavaa.

Toinen vain on niin reipas. Kaikkien kaveri. Hengenpelastaja. Siihen on niin vaikea verrata omia ominaisuuksia jotka näen vääristyneen linssin läpi: ahdistunut. Ei kavereita. Peloissaan.

Mutta tiedän, se pieni rationaalinen osa minusta tietää, että asioilla on kaksi puolta.
Toinen raivoaa liikenteessä. Ärsyttää ihmisiä. Tupakoi kännissä. Minä uskallan lähteä yksin vaikka toiselle puolelle maapalloa. Tulen toimeen kaikkien kanssa. Välitän heikoimmista.

Viime aikoina olen ymmärtänyt kuinka hukassa oma identiteettini on. Työnhaussa pitää kertoa itsestään ja hyvistä ominaisuuksistaan, mietin, kerron, enkä mielestäni valehtele. Mutta mistä minä sen tiedän, enhän tiedä itsekään edes millainen olen.

On a steady diet of soda pop and Ritalin

Ahdistaa vietävästi.

No, vietävästi on ehkä liian väkevä sana kuvaamaan tunnetta, joka on siellä jossain mutta joka on verhoutunut apatian latistavaan verhoon. Haluaisin nukkua enemmän mutta sängyn pehmeydestä huolimatta uni ei tule takaisin. Nälkä kurnii jatkuvasti mutta ei jaksa mennä kauppaan tai tehdä ruokaa. 

Ei ole edes mitään kirjoitettavaa. Pelkkää apatiaa, surkeaa apatiaa.

[Pistol cocking, gunshot]

Työhakemus numero yksi
kaksi
kolme
neljä
...

en muista mihin kaikkialle olen hakenut
...

...


Perjantaiaamu oli märkä, hikinen ja kuuma. Tornitalon seitsemäs kerros oli vieras, käsittämättömästi vielä enemmän neuvostoliittolainen kuin tuttu neljäs kerros. Depressiokoulun vetäjät puhuivat kuin vähä-älyiselle lapselle, oletin vähintään saavani kiiltokuvan kertoessani valmistumisestani. Haluavat minut sinne mukaan mutta jos saat töitä niin se menee tietenkin kaiken edelle! Paino sanalla jos.

Kävellessäni kohti ruokakauppaa ahdistus laskeutui askel askeleelta. Vetäjät ovat selkeästi tottuneet kommunikoimaan todella sairaiden ja elämänhallintansa menettäneiden kanssa. Harjoitellaan sosiaalisia taitoja ja ryhmässä olemista. Rastita tästä onko mieliala huono kohtalainen vai hyvä. Oletko käynyt kävelyllä? Hieno juttu! Päässäni pohdin, olenko ollenkaan ollut oikeassa paikassa. Sosiaaliset taitoni ovat erinomaiset, varsinkin siihen nähden että olen äärimmäisen introvertti joka väsyy lähes kaikesta sosiaalisesta kontaktista. Osaan ryhmätöitä. Olen aikuinen jolla on ei ole ongelmia.

Vai eikö ole onko?

Ja kaupassa ahdistaa, bussissa ahdistaa, kotona ahdistaa. Myönnettäköön, ahdistus ei ole enää niin terävää, koska mikään ei ole enää niin terävää. Olen uskomattoman apaattinen, olen viimeinkin päässyt tähän tilaan, jossa tunteet ovat vain latistuneet, kiitos SNRI-lääkkeiden.

Seuraava viikko on turhaa, työhakemusta työhakemuksen perään ei kukaan sinua palkkaa kuitenkaan!

Ajetaan kartingia, rata on kylmä, auto ei saa pitoa. En saa parannettua aikaani kuin .6 s. Koko kahden kuukauden ajan parannus melkein 7 s, siitä pitää olla ylpeä. Tai, olisin jos en olisi niin pettynyt etten saanut sitä alemmas.

Asiat joista olen ylpeä itsessäni: 

Keksin vain asioita, joista periaatteessa voisi olla ylpeä. Mutta ei, en ole tarpeeksi hyvä. Kaikki tai ei mitään.

Muut kirjoittavat paremmin, kuvailevasti, kauniisti. Itse lätkin sanoja paperille ja siitä tulee ruma kaaos, jota ei seuraa kukaan muu kuin minä itse. Muut piirtävät paremmin, omat tekeleeni ovat rumia ja täysin kelvottomia. Muut pelaavat paremmin, en tee oikeita päätöksiä, teen virheitä jatkuvasti, en ole tarpeeksi hyvä. Voisin jatkaa ikuisuuksiin.

et ansaitse mitään valmistujaisjuhlia
miksi ihmeessä joku edes pitää sinusta
varmaan joku hetkellinen mielenhäiriö
kaikki vain valehtelevat
olet viallinen ja kaikki tietävät sen
pettymys 

ai sait kuulla eilen kehuja tosi pitkältä rekkakuskilta kuinka olet niin hyvännäköinen ja ihana

joo niin varmaan

Miksi pyörittelen näitä ääniä päässäni? Eivät ihmiset voi jatkuvasti valehdella. Eiväthän?

[Razor blades scraping on glass surface]

Luulen, että olen kadottanut suhteellisuudentajuni täysin. Muistelen keskusteluja, jossa lapsuudenkaveri kertoo miten tarvitsi eritysjärjestelyjä yo-kirjoituksissa ja miten kaikki oli niin kamalaa, koska hänelle oli diagnosoitu lievä ahdistus.

Luen tekstejä netistä, jossa bloggaaja kirjoittaa miten on kurjaa ja ei jaksa. On niin mielenterveysongelmainen, hänelle oli diagnosoitu lievä masennus.

Itse pääsin lääkityksillä laskeutumaan keskivaikealle masennukselle, mutta silti olen ihmeissäni. Eihän se voi nyt olla niinkään vakava koska ihmisillä on paljon kärsimystä jo lievissäkin! Ties vaikka saisivat sairaslomaakin! Ja itse syön lääkettä lääkkeen perään koska koulusta on valmistuttava ja töihin on päästävä. Olen joutunut luopumaan lamotriginista ja olen apaattisempi kuin aikoihin. Elämässä on nautintoa tuottavia asioita tasan nolla plus miinus yksi kappaletta, useimmiten se on vain tyhjyys tyhjyys tyhjyys tyhjyys.

Ja sätin itseäni, miksi olen tällainen, en ole tarpeeksi sairas mutta olen liian huono etten ole tehnyt mitään oikein. Toiset suhaa hyvissä työpaikoissa tai ulkomailla, itsellekin on kertynyt hieno saldo opiskelujen aikana ja nyt se kaikki on turhaa, kuten lukionkin jälkeen.

Kirjoitan työhakemusta ja yritän olla niin ammattimaista ja myyvää. Todennäköisesti näkevät kaiken sen läpi. Mutta pakko sitä on yrittää, joskus toisille kertoessa rupean itsekin uskomaan valheeseeni "kyllä tällä alalla nyt pitäisi jotain työtä saada!". Silmät kirkkaina valehtelen optimismistani.

Kaikki äänet ärsyttävät, haluan olla yksin.
Hiljaisuudessa.
Rauhassa.
Hiljaa.

Lievässä masennuksessani nirhasin käsiä harpilla.
Vaikeassa masennuksessani availin reisiä partaterällä.
Keskivaikeassa masennuksessani en tee mitään koska niin ei saa tehdä. 

Ja mietin, miksi ihmeessä mietin edes mitään diagnooseja, sillä ne eivät taida kertoa mitään totuudesta, mitä ei itse ole päästänyt suustaan ulos.

Run home, kids, while you still have homes

Sitä on ollu niin väsynyt ettei ole edes kirjoittanut. Tai, no, väsynyt ja väsynyt. Uupunut. Poikki. Henkisesti finaalissa.

Oppari hyväksyttiin, tutkintotodistushakemus istuu järjestelmän rattaissa ja opiskeluoikeutta on jäljellä kuukausi ja yksitoista päivää. Tein sen. Lopultakin. Ja sitten alkoi migreenit koska miksipä ei. Botox on niin kallista, että lääkekatot paukkuvat ja apteekkari tenttaa, ettei mulla vain olisi lääkkeitä vielä kotona koska Kela tietää!

Kofeiini koukuttaa, Tamriel on uusi kotimaa ja silmiä kutittelee jatkuva tyhjyys. Töitä pitää hakea ihan än-yy-tee-NYT kun valmistuu mutta ei ennen koska en voi hakea töitä jos en ole valmis insinööri. Yritän epätoivoisesti koota jonkinnäköistä portfoliota, osaamista, sculptaamista ja JavaScriptiä mutta mikään ei tartu mihinkään.

Hoitajan mielestä olisin hyvä osallistuja depressiokouluun, ja vastasin myöntyvästi, samaan aikaan ajatellen "pffft, nehän on semmosille ihmisille jotka on oikeesti sairaita, mä oon vain vähän alakuloinen". Samoihin aikoihin venlafaksiinia nostettiin vielä uudestaan (225 mg), lamotrigiinista oli luovuttava ainakin hetkellisesti mysteeri-ihottuman takia. Saa nähdä saako uuden tilalle vai mennäänkö tällä eteenpäin.

Kaipaan inspiraatiota ja sitä, että päässä liikkuisi jotakin, vaikka onhan elokuva-arvostelujen tuijottaminen YouTubestakin ajanvietettä. Se kun vain ei ole kovin kehittävää.

You say God

Tajusin, että olen tehnyt asioita, joita en muista tehneeni. Välillä voin hyvin, välillä en saa unta päässä huutavien äänien takia, välillä olen masentuneempi kuin aikoihin ja lautaset homehtuvat tiskialtaaseen.

Psykiatrian poli lähetti ensimmäisen kutsukirjeensä vanhaan osoitteeseeni Japaniin ja aika siirtyi kuukaudella. Pääsin sitten lopulta sinne viime torstaina.

Psykiatri luettelee eri lääkkeiden nimiä, ne eivät sano minulle mitään muutamaa tuttua termiä lukuun ottamatta. Kysellään perheen sairaushistoriaa, paljon mielialahäiriöitä. Lähisuvussa kaksisuuntaista. Se ja kertomukseni mielialan aaltoilusta saa psykiatrin toteamaan "pidetään se kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuus tässä hollilla" . Määrää Venlafaksiinin lisäksi Ketipinoria iltakäyttöön, sen pitäisi korjata uniongelmat ja mahdollisesti auttaa mielialan tasaamisessa.

Otin eilen Ketipinoria ensimmäisen kerran, nukahdin parin tunnin sisällä, enkä herännyt yöllä kertaakaan. Näin japaninkielistä unta Japanista. Jälleen kerran.

You got to suffer for the cure

Niin pitkä aika viime merkinnästä.

Pidän kirjaa mielialoista, jotta osaisin kertoa tarkemmin niistä jos joskus pääsisin psykiatrille. Olen odottanut aikaa noin kaksi kuukautta, puhelimessa ajan sanottiin olevan syyskuulle, mutten ole saanut varmistusta siitä.

Olen löytänyt turvasatamani jälleen Azerothista, WoWiin pystyy upottamaan kaiken.

Sen lisäksi minulla on parimetrinen, parrakas rekkakuski suojanani. Mieli pysyy parempana, kun tietää, että joku tykkää "tosi, tosi kovin".

Vain joskus epätoivoisina hetkinä tekee mieli viiltää, mutta tieto siitä, että joku olisi oikeasti huolissaan, riittää pitämään poissa.

Ehkä voin ainakin ihan kohtalaisesti tällä hetkellä.

Ja minulla on ihan järkyttävä ikävä Japaniin.

When we fuck, we are all God's people

"I won't regret
So I memorize the words to the porno movies
It's the only thing I want to believe
I memorize the words to the porno movies
This is a new religion to me"

Taas onnistunut tilanteeseen jossa kukaan ei oikeasti välitä kenestäkään. Pelkkää fyysistä, siinä kaikki. Kolme viikonlopun aikana. Kaksi vähän pidemmälle.

Musta ei ole mitään jäljellä.

Tietenkään kukaan ei tiedä toisista. Miksi tietäisi? Ei sillä väliä, kaikki ovat vain käyttötavaraa.
Minä olen käyttötavara. He ovat käyttäjiä.

Yhden kanssa puhuttiin pitkään. Ehkä saatiin jonkinlainen side välillemme, ollaan vietetty aikaa muutenkin. Mutta ei sen enempää.
Viimeisin ei jäänyt edes nukkumaan, en kyllä pyytänytkään. En välttämättä olisi halunnut, mutta samaan aikaan olisin. Haluan teeskennellä edes sen hetken että joku välittää.

Että merkitsisin jollekin jotakin.

Haluaisin viiltää, mutta tiedän, ettei se ole fiksua. Varsinkin jos näen sen, jonka kanssa olen viettänyt aikaa, uudestaan. Se tietää. Ehkä jopa välittää.
En halua vaikuttaa hullulta.

Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, ettei tämäniltainen enää jatka keskustelua, jota olemme käyneet viikon viesteillä. Sai varmaan mitä halusi. Ja niin kai minäkin, menin mukaan leikkiin.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Mutta se hyödytön jutustelu saa päivät kulumaan nopeammin. Tuntuu että jotakuta kiinnostaisi. Etten ole vain yhdentekevä henkilö jossain ei-missään. Mutta ne aina haluavat jotakin. Kuvittelen että itsekin haluan sitä. Ja lopputulos on tämä.

"Put me in the motorcade
put me in the death parade
dress me up and take me
dress me up and make me
your dying god"

I'm not proud with me

Yritän astella mahdollisimman nopeasti kohti ensimmäisten bileiden ja klubin välistä juomahetkeä kohti. Liikennevaloissa humalaiset keski-ikäiset kääntyvät katsomaan: "ooh, ulkomaalainen!".
Käyn ennen klubia vaihtamassa laukun, muut ovat juosseet junaan, joudun ottamaan taksin.

Istun klubilla ennen muita, lipulla hankittu juoma edessäni. Yksi, kaksi, kolme nuorta miestä löytää pöytään. Yksi tuo uuden juoman. Huomaan saapuvat kaverit, mutta jään vielä hetkeksi juttelemaan.

Jossain kohtaa tapaan taas uusia nuoria miehiä. Toiset halaavat liian kovaa. Läimäytän yhtä poskelle, käsi hameen alla oli liikaa. Kaveri yrittää houkutella sänkyyn kanssaan kotimatkalla. Kieltäydyn kohteliaasti.

Sunnuntaina on krapula, istun suihkukopin lattialla hyvän tovin. Olo on surkea. Likainen.

Aika Japanissa käy vähiin, ahdistus kasvaa päivä päivältä.

Natori oli täysin samanlainen kuin aina ennenkin.

Lifelike and poseable. Hopeless and disposable.

"She says:
'I'm not in love, but I'm gonna fuck you 'til somebody better comes along.'"

En voi oikeuttaa käytöstäni millään. Tiedän, etten ole valehdellut, mutten tiedä, olenko ollut rehellinenkään.
Uudenvuodentoivotuksia, suunnittelen sitä ja tätä ja tuota, takaraivossa kolkuttaa joku pieni syyllisyydentunto, jonka itsekkyys murskaa alleen. Onko se itsekkyys kuitenkaan? En tiedä mitä haluan.

Tai.. tiedän sittenkin. Sen takia kiroan, ettei viesti ole mennyt vieläkään perille. Että joudun odottamaan vähintään viikon. Ehkä kaksi. Ja että antaa odotuttaa itseään ylipäätään.

Huomaan aloittavani passiivisen hylkimisreaktion. Vastailen lyhyesti, en ehdota mitään. En halua satuttaa, olen mieluummin hiljaa, koska olen liian pelkuri kohdatakseni asiat oikeasti.

Olen vain paha ihminen.

Superfuck, baby

"I know that I can turn you on
I wish I could just turn you off
I never wanted this"

Suomi. Japani. Suomi. Japani. Saksa. Pakistan. Saksa.

"I know that I can turn you on
I wish I could just turn you off
I never wanted this"

En tunnista enää itseäni. En ymmärrä tekojani, tai niiden puutetta.

"I know that I can turn you on
I wish I could just turn you off
I never wanted any of this"

When the worm consumes the boy it's never considered rape

Bileet ovat suorastaan levottomat.
"May I ask you a question?"
Katse käy käsivarressa, palaa silmiin, takaisin käteen, takaisin silmiin.
"Is that what I think it is?"

..."yes."


Heitin puoliksi vitsillä että jään kaverin huoneeseen yöksi, sillä siellä on oikea sänky kovan puukehikon sijasta, mikä itselläni on. Ajaessa muita ihmisiä pois, kääntyy katsomaan minua:
"you can stay".

...

Kerron kaiken.
Humala ja kieli tuottaa omituisia kommentteja keskustelukumppaniltani, vaikkei kuulemma mitään pahaa tarkoitakaan.
"I really like you as a person. I really do. I don't want to hurt you, but it's just... You're so much to handle. But I don't mean it that way, I really like you as a person."
Mitä se edes tarkoittaa? Pitää ihmisenä? Minä muunakaan?

Itken.
"Oh no, please, please, don't cry. Just don't cry, I can't watch that. Just... please, don't cry."
Ihan kuin olisin kuullut tuon saman lauseen ennenkin.

"But are you okay? That is too much. I can't offer you that kind of help."
"Don't need it."
"Okay good but just please, don't hurt yourself anymore, okay? If you do, I have to call the police. It is serious, really. Don't hurt yourself."
"I won't."
"Okay, good, good. But please don't hurt yourself."

Kävimme saman keskustelun läpi ties kuinka monta kertaa uudestaan ja uudestaan. Lopulta uskoi, että olen päässyt jo irti viiltelystä (on se nyt puoliksi totta) ja etten tarvitse häneltä minkäänlaista tukea. Haluan vain elää normaalisti.


En kysynyt lähtiessäni, muistaako vielä tuota keskustelua.

I don't deserve a chance to be

Lauantaina meni muisti, joku kantoi kotiin. Ulkona oli kylmä, mutten suostunut laittamaan takkia päälle. Pidin kädestä kiinni koko matkan, että pyörivässä maailmassa olisi edes yksi tukipilari pystyssä.

Sunnuntaina sataa lunta. Odotan autoa ulkona, takkiin ja hiuksiin ja pipoon tarttuu lumihiutaleita, pikku hiljaa muutun valkoiseksi. Kaupoista saa onneksi lämmintä kaakaota pullossa.

Kävin sen, jonka nimeä en muista, samassa ravintolassa viime viikolla. Onkohan ensi viikolla joku toinen maksamassa sunnuntain illallisen?

Aamulla olo on epätodellinen, syön aamupalaksi kombinin margariinitäytteisiä sämpylöitä, maistuvat samalta kuin Natorissa. Olo on ontto ja tulen vasta yhdentoista jälkeen kouluun.

Kaikki uskossa olevat, jotka olen tavannut, ovat hyvin onnellisia. Ei tarvitse murehtia mistään, koska aina kaikki on korkeamman voiman ansiota. Itse joudun murehtimaan kaikesta, ja murehdin enemmän kuin koskaan ennen. Elämänhallintaa ei ole enää oikeastaan ollenkaan, kaikki tuntuu vain kaatuvan päälle.

Pitää olla vahva, älä itke, en halua että itket. Miksi itket? Pitää olla vahva, näytä kaikille että pystyt mihin vain. Ole kiltti, älä itke.

Näen tuulilasin huurun läpi ensilumesta rakennetun lumiukon. Se oli pystyssä vielä aamullakin.

That blue is getting me high, making me low

Lauantaina olin sosiaalisempi kuin aikoihin, näin uuden ihmisen.
Tai, uuden ja uuden. Puhuttu oli Wowin yli vaikka kuinka niin oli se aikakin nähdä livenä.

Oli mukavaa.

Sillä oli huomattavasti isommat kädet kuin mulla, oman käden sai hävitettyä sinne käden sisään.
Tuoksun kuulemma hyvältä.
Ja tuskin kumpikaan tietää mitä oikeasti tuntee. Ehkä se oli vain hetkellistä hauskaa, ilman lupauksia vakavammasta. Enkä osaa olla pahoillani, vaan enemmänkin iloinen. Mutta... samalla kuitenkin melankolinen. Jos se oli vain hetkellinen kohtaaminen sitten kuitenkin. Olisin ehkä valmis enempään. En tiedä, mutten tiedä onko sillä väliä.

Lähden neljän päivän kuluttua Japaniin.

"See a new beginning rise behind the sun
We can't never catch up to them as fast as we run"

In the sun and in the dirt

"I can never get out of here.
Don't wanna just float in fear.
Dead astronaut in space.
I can never get out of here.
Don't wanna just float in fear.
Dead astronaut in space"

Kuukausi sitten kirjoitin viimeksi.

Vointi on huonontunut jatkuvasti, nykyisin masentelun lisäksi olen lähes täysin lakannut syömästä. Kyse ei ole siitä, että tavoitteenani olisi laihtua, tai että pelkäisin lihovani - ei, tänäänkään illalla en yksinkertaisesti ole tuntenut nälkää.

Asun kahdestaan kissan kanssa ja asunnossa vallitsee kaaos. En saa nykyisin todellisuudesta kunnolla kiinni, muisti on huono ja keskittymiskyky olematon. Tuntuu että joku toinen on hoitanut kaikki viralliset asiat, sillä muistikuvat niiden hoitamisesta on kovin hatarat. Muistan käyneeni Japanin suurlähetystössä, mutta se tuntuu niin kaukaiselta, vaikka se tapahtui perjantaina. Tiedän keskiviikkona olevan fysioterapia, mutta yhtä hyvin se voisi olla vuoden kuluttua. En tunne samanlaista väsymystäkään enää näin iltaisin, haukotuttaa kyllä mutten tunne oloani uniseksi.

Olo on ontto.

Psykiatrian poliklinikka päätti hoitosuhteen Japanin takia, ja mikäli koen tarvitsevani hoitoa sen jälkeen, on aloitettava koko homma alusta. Tiedän jo, etten ole kunnossa Japanista tultuani, mutta asialle en voi mitään tehdä.

Tälläkin hetkellä tuntuu, etten itse kirjoita näitä sanoja, vaan ne vain ilmestyvät ruudulle enempää ajattelematta, ehkä jonkun toisen kirjoittamana. Vaikka ajattelen kirjoittamaani, en siltikään kuule sitä omalla "äänelläni". Se on vain tekstiä. Sitä, miltä oikeasti tuntuu, en osaa selittää sanoin.

Cut

Heikottaa. Kädet ei toimi. Pää ei toimi.

Aika valuu valuu valuu pois.

En saa tehtyä itselleni ruokaa, vaikka nälkä hakkaa sisuksia ja saa olon niin kovin heikoksi.
En vain jaksa. En ole tarpeeksi motivoitunut tiskaamaan, valmistamaan edes jonkinnäköistä ateriaa, syömään.

Reikä ranteessa on kaksinkertaistunut.

Ja olen niin yksin yksin yksin.

Flies are waiting

Kuoleta tunteesi.

Sinulla ei ole mitään oikeutta tuntea mitään tuollaista. Tai mitään muutakaan.

Lopeta ajattelu. Oppisit elämään, olisit onnellinen. 
Mutta ei, sinun täytyy olla tuollainen säälittävä, epätoivoinen hylkiö. Tunteellinenkin vielä.

Lopeta se masentelu. Lopeta sureminen. Kukaan ei auta. Pitäisi piristyä ja olla iloinen. Sitten ehkä elämästä tulisi elämisen arvoista.

Mutta.

Ainoa asia, mikä päähän mahtuu, on elämän epäreiluus ja turhuus. Ja ratkaisu siihen. Kuolema.

Tänään istuin sohvalla veitsi kädessä ja mietin, miksei. Miksi jatkaa, kun mitään syytä ei tunnu olevan. Kaikki potkii päähän, eikä mikään mene oman tahdon mukaan.

Motivaatio kaikkeen huitelee suorastaan pakkasen puolella. Elämä on suorittamista ilman iloa.

Väsyttää kovin.

You're lucky you don't have to wake up

"I'm a strip, strip, strip, and
I flicker, flick, flick, flick
A flicker of celluloid
And there's holes, holes, holes
In my everything
I'm a strip, strip, strip, and
I flicker, flick, flick, flick
A flicker of celluloid
And there's holes, holes, holes
In my everything"

Herää ahdistuneena. Mene nukkumaan ahdistuneena. Taisin aloittaa tällä tavalla viimeksikin? En muista, päässä ei pysy mitkään asiat.

Mutta niin se vain on. Ahdistus on tullut takaisin. Jokapäiväisenä. Jatkuvana. Ikuisena.

Ahdistus ryömii luokse heti, kun jää yksin. APUA, sanoo pää ensimmäisenä. Odota! vastaa joku sisältä. Omatunto? Syyllisyys? Ylpeys? Mitä turhaan apua hakemaan. Kaikilla on jotakin parempaa, saat vain muistutuksia siitä. Älä kurota kohti ketään, auttavat kädet vetäytyvät lopulta pois kuitenkin. 
En vain voi pitää itseäni kiireisenä loputtomiin. Jatkuva univelka ei auta asiassa loppujen lopuksi ollenkaan, pyrin pitämään itseäni hereillä mahdollisimman myöhään välttääkseni ahdistuksen, mutta todellisuudessa uupunut keho ja mieli eivät jaksa pitää yllä edes kohtalaista vastustusta negatiivisia tunteita kohtaan. Kehä on valmis. Kuten kaikki. Koko homma pelkkää isoa noidankehää josta ei pääse pois. Ei, kyseessä ei ole edes kehä. Se on pyörre. Syvä, suuri ja tappava pyörre, johon olen uhkaavasti uppoamassa. Vajoamassa syvemmälle ja syvemmälle.

Ja... mitä syvemmälle vajoan, sitä enemmän pelkään. Pelkään myöntää mitään. Pelkään kertoa. Pelkään, että joko siinä käy kuten ennenkin ja BAM, pakko voida hyvin koska muuten se on hei hei.

Ja... pelkään samalla itseäni. Koska joku päivä saattaa napsahtaa. Pahasti.

"I'm not of this world
You're not in this heart
This isn't in me
I'm not of this world
You're not in this heart
This isn't in me
To open this box
You can't shoot the lock
I hide everything
So you can't see"

You can live with my pain, it's your own you cannot take?

"You pretend
I'll pretend
And cut, cut, cut"

Käteen sattuu edelleen. Haavan- naarmunhoito on surkeaa, puhdistus tapahtunut viimeksi... perjantaiaamuna? Ja sitten revin sitä pikku hiljaa auki uudestaan ja uudestaan.

Hetkittäin tulee oloja, että pitäisi saada lisää. Enemmän. Paha olo ei poistu muuten. Mutta samalla sen tietää, että kyseessä on vain ja ainoastaan riippuvuuden ääni. Pahan olon pitäisi poistua muutenkin. Tekemällä kivoja asioita. Puhumalla jollekin. Unohtamalla.

...mutta se ei unohdu. Se kaikken suurin tuska. Se, mistä ei puhuta. Ja se kaikki kanavoituu itsetuhoon, sillä kaikki on purettava johonkin. 

Olen monesti ärtynyt. Klassinen masennusoire, eh? Olen huonoa seuraa. Huonoa ryhmätyöseuraa, myös. Pomottavampi kuin ennen (!!!), vaadin kaikkea ja olen vain inhottava. Ehkä. En ole varma miten muut sen kokevat. Todennäköisesti ainakin liian vaativa.

Kyselyt osoittavat jälleen masennusta, keskivaikeaa, mutten ole yllättynyt. Olisin yllättyneempi jos eivät osoittaisi. Apua en ole osannut vieläkään mistään hakea. Tiedän, että niin pitäisi, koska 30+ viiltoa muutamassa kuukaudessa on jo yksinään sairaan mielen merkki, mutta se vain on niin vaikeaa. On vaikea marssia sen saman koululääkärin (joka lähetti aikoinaan lukiossa psykologille) paikkeille, ja ilmoittaa (vain pari kuukautta sen jälkeen kun kertoi päässeensä eroon masennuslääkkeistä) että olis pää vähän sekaisin. Taas.
Epäonnistuminen se on, ainakin omissa kirjoissani.

Nykyisin teen niin, että valvotan itseäni niin myöhäiseen, että olen liian väsynyt tehdäkseni mitään. Muuten 30+ saattaisi olla huomattavasti isompi luku.

"There's so much, much, much more skin to break
I haven't even taken off my gloves,"

I’m but a raft in a sea of sorrow and greed

"Blame me, it’s me 
Coward, a good-for-nothing scapegoat 
Dumb kid, living a dream 
Romantic only on paper"

Pääsen kotiin, ja mietin, miten sitä hajoaisi tällä kertaa.
Haluaisin puhua, mutta ketään ei ole.

On vain hiljaisuus. Yksinäisyys.

Päätä särkee. Huomaan jatkuvasti jännittäväni poskia, niskoja, hartioita. Puren hampaita yhteen huomaamatta sitä, ja tämä jännittää kaiken siinä ympärillä. Kaikki on kireää, keho rupeaa vastahankaan.

Näen kaupungilla hääseurueen ja ensimmäinen ajatukseni on, kuinka iloinen olisinkaan jos saisin polttaa nuo kaikki onnelliset ihmiset.

Jään illaksi yksin, enkä tiedä mitä se tulee käytännössä tarkoittamaan. Käsi on auki jo valmiiksi, miksei jatkaisi sitä... Välillä sitä miettii, miksi ihmeessä tuhoaa itseään kun siitä ei ole mitään hyötyä. Sitten paha olo ottaa vallan eikä kysele yhtään mitään.

"Wake up, mow the weed 
You’d be nothing without me 
Take my life if you have the heart to die

You bastards tainted my tool 
Raped my words, played me a fool 
Gather your precious glitter and leave me be 
The Great Ones are all dead 
And I’m tired, too

I truly hate you all!"