The Fight Song

Niiiiiiiiiiiih.

Jälleen lykkään lykkäämistäni kouluhommia, koska pakeneminen on paras puolustus. Jos vain voisin, juoksisin kaikesta pois. Kauas. Kauas pois.

Koulu hyväksyi hakemukseni Tohokun yliopistoon. Ensimmäinen asia, kun sain tietää, oli itku. En ole edes varma, oliko se iloa vai surua. Olen edelleen hieman sekaisin.

Friendzonen rajoja koetellaan koko ajan. Lämpenee lämpenee pitäisi kylmetä, ei kylmene! lämpenee. Olen edelleen kovin sekaisin, haluaisin pysäyttää kaiken.
...mutta kun, mitä jos kyseessä on kohtalo? Pitäisikö uskoa kohtaloon? Mitä jos olenkin väärässä?
Olen paljastanut itsestäni asioita, joita en ole kenellekään jakanut. Ja... se tuntuu hyvältä.

Trigger warning

Meille on kotiutunut kissa. Viisivuotias mustavalkoinen löytöpötkylä nimeltä Dango. Ja voi sitä, istuskelisi sylissä päivät ja yöt mikäli vain mahdollista. Kissa on Marin, otan tästä vain hyödyt irti, silittelen ja leikittelen ja pidän seuraa, en ole oikeasti mistään vastuussa. Mutta näin sen täytyy olla, rahaa ei ole ja Japaniin palatessani ei eläintä voi ottaa mukaan.

Ja taas se nykyajan trigger - Japani. Olo Suomessa on edelleen niin junnaavaa, väliaikaista, mitätöntä. Aina välillä rintaa kouraisee, suru iskee, pakko päästä takaisin, ikävä. Ostin Steamista euron pelin nimeltä 9.03m, kuten arvata saattaa liittyi juurikin vuoden 2011 tsunamiin. Ja itku silmässä pelasin sen läpi, muistot tsunamin pyyhkimästä paikasta tulivat mieleen paremmin kuin pitkään aikaan, ja myötätunto niitä ihmisiä kohtaan jotka sen kokivat - esimerkiksi pari kaveria Natorista jotka ovat tällä hetkellä Helsingissä vaihto-opiskelijoina, tapasin heidät Turussa muutama viikko sitten - kasvoi vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Vaikka todennäköisesti tulevaisuuteni Japanissa on Tokion suunnalla, silti halu päästä takaisin Miyagin prefektuuriin on kova.

En ole kirjoittanut usein, koska... en osaa sanoa miksi. Inspiraatiota ei ole. Kirjoitan Natsukin kanssa, sen lisäksi ei riitä kirjoitettavaa enää muille. Olen kirjoittanut liikaa työhakemuksia, kohta pitäisi valmistella kirjoittamaan hakemusta työharjoittelupaikkaan Osakaan. Jos siinä ei nappaa, niin toinen vaihtoehto on Sendai ja Tohokun yliopisto. Uran kannalta Osaka olisi parempi, mutta Sendai ja sen helppous houkuttelee. Haen kuitenkin ensin Osakaan, ihan vain jos vaikka saisinkin paikan. Natsuki kuitenkin on Tokion lähellä, eli kaukana joutuu olemaan.

Mielialallisesti on mennyt... hyvin. Niin kai voisi sanoa. Ahdistun edelleen helposti, mutten usko sen koskaan muuttuvan. Perusluonteeltani olen liian melankolinen päästäkseni pois ikuisesta pessimistisyydestäni, mutta ainakin pystyn tekemään asioita enkä ole vetämässä ranteita auki.
Olenko parantunut? Jaa-a, se on hyvä kysymys.

"You only lose what you cling to." sanoo teepussin narun päässä oleva paperinpala. Noh, niinhän se vähän on. Voisiko tuosta lauseesta ottaa jotakin opiksi?

Step-by-step dissection kit

Pitkästä aikaa voisi sanoa että masentaa.

Lieneekö vieroitusoireita, en tiedä, mutta viimeaikoina on uuvuttanut niin paljon ettei mitta-asteikot riitä. Unta ei saa ja itkettää vain Ghibli-elokuvien muovikansien pällistely. Rytmihäiriöitä on vaikka muille jakaa ja verenpaine laahaa erittäin alhaalla. Neljäs päivä lähes lääkkeettömänä (lue: vain migreeninestolääke (lol onko toi sana?), jota otan nyt hieman pienemmällä annoksella koska niin alhainen verenpaine).

Nopea luonnos eräästä Dream Theaterin biisistä

Koulussa on kivaa, peliteknologia on kivaa ja 3D-mallinnus tosi kivaa. 107 päivän päästä Natsukin pitäisi olla Suomessa. Ja silti on se sama tylppä masennus jälleen kerran. 

Totta kai pelottaa että on käynyt "pahin", masennus ei koskaan parantunutkaan vaan lääkkeet pitivät sen vain niin hyvin loitolla, että sitä ei huomannut. Ja nyt kun ollaan ilman niin sit se on tätä. Tai sit vain on huono päivä viikko ja kohta kaikki on hyvin, en tiedä. Saapa nähdä.

Olen laulanut flunssaisen kurkkuni kipeäksi ja piirtänyt pitkästä aikaa runsaasti.

"All the left is right

All the black is white

All the fast was slow

All the loose is tight

All the heat is snow

All the high was low

All the grief is fun

All the, all the rain is sun"

- Till Lindemann

The darkness comes and eats us alive

On tää parin päivän unirytminsiirto tehnyt tehtävänsä, heräsin automaattisesti jo yhdeksältä... silti väsyttää, keho huutaa joka solullaan kofeiinia.

Tänään alkaa viimeinen päivä venlafaxiinin kanssa. Jänskää.
Rytmihäiriöt ovat olleet kamalia. Nyt ne ovat (viimein) lievenneet, mutta edellispäivä (eli toissapäivä teille kaikille ei-turkulaisille) oli tuskallinen, kun ei meinannut sydämentykytyksiltään pysyä tolpillaan.

Migreeniä ei ole ollut viikkoon, estolääke kaksinkertaistettiin. Toimii. Flunssan sain kyllä jälleen kerran, oltiin kavereiden kanssa mökillä. Oli kivaa, vaikka tuliaisina olikin krapula ja flunssa. Jälkimmäinen jatkuu edelleen.

Olen joka päivä opiskellut japania, tarkoitus olisi tehdä JLPT N3 -koe joulukuussa. Ainakin on jotakin mitä odottaa... eikun? Niin, Natsukin olisi tarkoitus tulla joulukuussa myös Suomeen, kylläkin vasta tämän kokeen jälkeen. Katseltiin eilen lentolippuja, odotus on kova.

Muutto alkaa huomenna enkä ole edes villasukkia heittänyt vielä laatikkoon. Tänään olis tarkoitus aloittaa. Koulu alkaa maanantaina, lähetin sopivasti perjantai-iltapäivällä kv-koordinaattorille sähköpostia että milloin pääsis jutskaamaan Japaniin paluusta.

Rappiksesta kuuluu outoja ääniä.

Joku vois kertoa Natsukille et sen olis tarkoitus olla hyvä teknologiassa yms. jutuissa.

Eipä mulla muuta.

//Edit. En osaa kirjoittaa yhtään. Puolustukseni sanon, että viestittelen samanaikaisesti Linessa japaniksi. Vie aivokapasiteettia jne, eiks je?

Skills in pills

"If you want to die
Or if you want to chill
Even if you want to get high
Whatever happens take a pill
The first I take against depression
The second is pure energy
A green one for my self-aggression
Then a red one – ecstasy"

Nyt on neljäs päivä venloista irroittautumisesta ja vieroitusoireet ovat oikeat. Olen vähentänyt yhdellä murusella, eli hieman pelottaa että mitä jatko tuo tullessaan (yhdessä kapselissa on kuusi murusta, otan yhden vähemmän joka kuudes päivä). Oksettaa, huimaa, masentaa, ärsyttää, kaikki on vain tiivisti sanottuna kamalaa.

"If the jag gets really strong
A pink one goes with booze and blow
So I keep fucking all night long
The orange is for… I don’t know
A grey one for my perfect sleep
Yellow for my needful cure
A blue one keeps my boner steep
I take two, just to be sure"

Mitä muuta kuuluu...? En ole oikein saanut elämänrytmistä kiinni Suomessa. Kaipaan edelleen Japaniin. En jaksa edes kuvata kuinka paljon sinne kaipaan. Olenkin täyttänyt tyhjät päiväni Japanilla kaiken mahdollisen muodossa. Laskuri kännykässä tikittää joululomaan ja aikaan jolloin Natsukin pitäisi saapua Suomeen. Kohta tulee vaihtarit. Kohta muutetaan isompaan asuntoon. Kohta kohta kohta. Carpe fucking diem vaan. Mitään ei tapahdu nyt.

"A white one for whatever pain
In the end I start to cry
So I take the first again
I have a last one and I hope to die"

- Till Lindemann

Home sweet home

Viikko.

Viikko.

Yksi ainut viikko.

Sitten joutuu roikkumaan epätietoisuudessa että milloin tänne pääsee takaisin.
Parhaimmassa tapauksessa vuoden kuluttua.
Pahimmassa... kahden vuoden? Ei, pahimmassa tapauksessa en tiedä, milloin.

Natsuki tulee huomenna Sendaihin, saadaan viettää neljä päivää yhdessä. Vaikka totean tämän niin lakonisesti, olen oikeasti tosi iloinen.



Jutellessani mukavia ihmisten kanssa dormissa, mainitsen usein että lähden viikon kuluttua. Ja sitä ihmetellään suuresti, "häh? Niin pian!"
Eikä siihen voi vastata kuin "niin".

Ulkona sataa  vettä kovin, ja tänään pitäisi mennä ostamaan virallista päällepantavaa huomista esitelmää varten. Pohdinkin tällä hetkellä mikä olisi paras tapa välttää totaalinen kastuminen, täytyy toivoa että sade lakkaisi pian (joo lol niin varmaan...).

Ei mulla hirveästi ole mitään erityistä sanottavaa.

Väsyttää.

Drip your personality into my open arms

Kaikin puolin hämmentävä aamu.

Ensinnäkin kaikki sokerittomat kofeiinipommit sokeritonta Red Bullia lukuun ottamatta olivat loppu, ja koska en tykkää punahärästä, oli pakko tyytyä normaaliin Monsteriin.

Joni oli jo perjantaina viestitellyt mulle kaikkea puolirandomia, tänään ilmoitin että palauttaa sakset jotka kuului mulle, sen jälkeen lisää randomia viestittelyä. On se randomia. Ehkä meistä tulee ihan ystäviä joskus. Niin randomia. Koska pakko käyttää sanaa "random".

Pitäis löytää itselle asiallinen puku perjantaiksi. Wuppiduu.

Kerroin Natsukista eilen äidille ja Marille, eipä hirveästi liikauttanut, hiukan kyselivät perusjuttuja. Muutetaan isompaan asuntoon Marin kanssa elokuun lopussa - jopa yksi kerros alaspäin! Eipä ainakaan tarvitse vaivautua opettelemaan uutta osoitetta kokonaan.

Kaksipäiväinen migreeni rupeaa helpottamaan viimeinkin, 30 asteen helle ei helpota yhtään. Totta kai nyt olen jossakin muualla kun Suomessa ei ole kovat helteet, arvatkaas vaan mitä tapahtuu kun tulen takaisin...

Tapasin kolme vaihtaria Hirosesta, aika vähän englantia osasivat mut sit yks ei millään puhunut mulle japania vaikka itse puolet ajasta puhuin nipponia. Saa nähdä miten sujuu syksyllä loppujen kanssa.

Ahdistaa ihan vietävästi tieto, et kahden viikon kuluttua joutuu palaamaan Suomeen. Itse asiassa... tasan kahden viikon kuluttua olen jo Suomessa. Ja. Se. Sattuu.

Erittäin paljon.

Äiti kysyi eilen "Onko mukavaa tulla pitkästä aikaa Suomeen?" enkä voinut vastata kuin "Ei". Kun ei se ole. Pakko yrittää etsiä paikka täältä neljänneksi vuodeksi, ei auta muu.

日本に帰りたい。

Und fühlte sich gut an

"I love you."

Viikonloppu meni liian nopeasti.

Uenon asemalla rullaportaissa jännitti enemmän kuin koskaan, vaikka samaan aikaan hymyilytti niin että oli vaikeuksia pitää naama perusjapanilaisena ilmeettömänä. Eihän sitä halua ylimääräistä huomiota herättää, eihän? Ja - voih! - kuinka hyvältä tuntui sitten nähdä koskea oikeasti eikä vain Skypen välityksellä, sitä en voi kuvailla sanoin.

Siitä sitten Asakusaan ihmettelemään turisteja ja temppeleitä, syötiin, jonotettiin Skytreehen ja vietettiin siellä hetki jos toinenkin, Tokio on auringon laskettua erittäin kaunis loputtomine valoineen.

Sunnuntaina tuli käytyä muun muassa Tokyo Metropolitan Govermentin näköalatasanteella (kyseinen byrokratiainstituutio on myös Natsukin työpaikka, mutta sunnuntaina oli sillekin ensimmäinen kerta kyseisessä kerroksessa). Pääsin jopa tutustumaan Tokion parhaaseen (tai näin se mulle väitti) ramenpaikkaan, jossa mua sitten ihmeteltiin oikein kaikkien työntekijöiden voimin (kyseessä on siis Natsukin/sen työkavereiden kantapaikka jossa tuntevat sen nimeltä ja auta armias kun vakiasiakas saapuu arkivaatteissa jonkun vieraan naishenkilön kanssa). Selkeästi se on musta ylpeä kun pomo ja työkaveritkin ovat musta kuulleet (ja ovat hirveän kiinnostuneita sekä kyselevät paljon). Kaipa se on osa japanilaista yhteisöllisyyttä, Suomessa ketään ei kiinnosta.

Oli mukava huomata että kaikki stereotypiat japanilaisesta "tunteettomuudesta" ei ainakaan tämän ihmisen osalta pidä paikkansa; tunnen itseni kunnon suomalaiseksi puupökkelöksi kun en vain osaa sanoa mitään mukavaa, sieltä taas tulee vilpittömiä kehuja ja asioita, joita en ole keneltäkään muulta kuullut ja sitä aitoa huolenpitoa, mitä en ole ennen saanut, siitä pidän kovin (ei saisi vertailla exiin mutta Natsukiin verrattuna Joni oli kyllä todellinen tunteeton moukka jopa suhteen alkuaikoina).

Eräänä hetkenä tuli käytyä arpia läpi (älkää kysykö mistä loukkaantumiskertomukset lähtivät kun en meinaa itsekään muistaa) ja lopulta päädyttiin mun hienoon kokoelmaani. Siinä sitten pieni itkunpoikanen silmässä sopersin jotakin ja tunsin oloni tyhmäksi, mutta mitä tekee hän? Ottaa syliin ja kertoo, että ei haittaa, pitää musta yhä. Ei tuomitse.

Illalla shinkansen takaisin Sendaihin lähti seitsemältä, eikä lähtö ollut helppo. Kahden viikon kuluttua tavataan uudestaan täällä Tohokun päässä, ja sitten onkin aikaa vähän enemmän. Onneksi.

Tänään oli yllätyksekseni vapaapäivä, ovet olivat labrassa lukossa joten täällä sitä laiskotellaan hyvällä omallatunnolla. Katson Clannad: After Storya ja onnistuin spoilaamaan itseni. Jes. Tää kuului taas tähän pakolliseen loppukevennykseen kun eihän tekstiä voi jättää tunteelliseen päätökseen, eihän? Ottakaa hauska kuva jonka löysin netistä:

Dressed in sparks and light

Tänään on niinku vapaapäivä mut oon kuitenkin labrassa et laiskottelen täällä silleen puolikkaalla omatunnolla. Lähden todennäköisesti aikaisemmin, menen tutkimaan Natorin temppeleitä, mikäli ei rupea satamaan (on uhkaavan harmaata nimittäin).

Huomenna lähden Tokioon(!).
Vähän jännittää, vaikka eilenkin olisi kevyesti mennyt enemmän aikaa Skypessä. Sekin mietityttää, että pitääkö huhut paikkansa ja saadaanko paljon tuomitsevia katseita. Oh Japanese, why you so Japanese? Ongelma ei olisi niin suuri Tohokussa, jostakin syystä ihmiset ovat täällä rennompia ja avoimempia, mutta ilmeisesti Tokiossa asia ei ole ihan niin. Eipä sille mitään voi, täytyy kestää.

Väsyttää.

Jätin jälleen kerran Monsterin ostamatta ja tyydyin "kofeiinipitoisena" mainostettuun Pepsi Strong Zeroon. Joo-oh, onhan siinä enemmän virkistystä kuin Nex Zerossa, jossa ei edes kofeiinipitoisuutta mainita, mutta toi 19 mg/100 ml ei pärjää edes Special Zeron 23 (tai 24) mg/100 ml kanssa tapellessa, Monstereista (40 mg/100 ml) puhumattakaan (ookoo, Monster onkin ihan energiajuoma joten eivät täysin vertailukelpoisia). Plussaa kovasta hiilihappopitoisuudesta. Siinä päivän kofeiiniesittely, ehkä tekin muistatte jo nämä luvut kun niitä kirjoitan tänne noin joka toinen viikko.

Tuota noin. Mitäs muuta.

Eipä tässä oikein mitään... tässä taas vähän jotain kuvia, osa aika kauan aikaa sitten otettuja.

Temppeli X paikassa Y. Jossakin päin Miyagia.

Edelleen paikka Y. Ei voi muistaa missä. Ei nähty karhuja.

Nagamachin asema (Sendain esikaupunkialuetta). Harvoin näkee Japanissa juna-asemaa näin tyhjänä, mutta sunnuntai-iltapäivä on varmaan paras aika nähdä se.

Hienosti epäonnistunut rajaus, mutta tässä normaali lounas asuntolassa.

Lounas eräässä ravintolassa Sendaissa. Riisiä, tonnikalaa (ehdin syödä suurimman osan tonnikalasta ennen kuvan ottamista (durp)) ja udonia.

Baseballia. Iso stadioni.

In mir ist auch das Böse gut

En ole saanut tehtyä hirveästi mitään kehittävää tänään, lähetin sähköpostin vaihtareille ja siinä kaikki.



Energiatölkkipino kasvaa ja kasvaa, olisin varmaan rikas mikäli pistäisin rahat kofeiinin sijaan vaikka... säästöön? Mitä ideaa olla väsynyt ja rikas mikäli voi olla virkeä ja köyhä?

On nälkä, tänään on taas currya enkä oikein pidä siitä. Kyllä nyt Japanissakin täytyy olla yksi ruokalaji mistä en tykkää.

Ilmastointi on kylmä, labrassa on mukavaa villatakki päällä, mutta silti hieman paleltaa.

Till Lindemann kuulostaa oudolta englanniksi.

Ei tästä tekstistä saa mitenkään jäsenneltyä.



Tänään on baseballia, sunnuntaina kielivaihto, tiistaina Sendai, lauantaina Tokio.
Kahdeksan päivää Tokioon. Sitä odotellessa. Uskon, että kaikki on parempaa kuin voin kuvitellakaan, mutta totta kai hieman sitä hermostuttaa.

Tein kauhean läjän avatareja mut sit yleisön suosikki oli erään toisen tekemä avatari (ja mainitulla henkilöllä oli muitakin projekteja, mulla tämä oli ainoa). Kaksi kuukautta töitä käytännössä turhaan.



Jep, tänään oli Pokémon-reaktiokuvien päivä.

Are you sure you really wanna do this?

Friends in Japanin kautta tulvii viestejä, eikä jaksaisi enää kiinnostaa, vaikka saa kuulla kuinka ihana, nätti ja suloinen olen. Muutaman kanssa on tullut juteltua enemmän, vaikuttavat jopa ihan ihmisiltä. Roopen kanssa ollaan puhuttu joka päivä sen jälkeen kun kävi Jukan kanssa Sendaissa ja kertoi mulle asian, jota ei ole kertonut monelle. Sama tapahtui toisin päin, kerroin sille  asioita, joista puhun lähinnä täällä, Heikille, tai... no, en voi sanoa enää että Jonille mutta joista joskus puhuin Jonille. Joni muuttaa viimeinkin pois, Marista tulee mulle kämppis. Puhuttiin kissojen hankkimisesta.

Ahdistaa jo nyt että täytyy palata Suomeen viiden viikon kuluttua. Viisi viikkoa. Mihin aika meni?

Rakastan tätä paikkaa. Tänään oli taas maanjäristys, työskentely ihmisten kanssa on joskus hankalaa, on kuuma ja sataa vettä, mutta silti tunnen oloni niin kotoisaksi. Riisi on hyvää, osaan käyttää puikkoja paremmin kuin haarukkaa (oikeasti, pari päivää sitten oli lounaaksi spagettia, jota syötiin haarukalla. Oli vaikeuksia.), kumarran automaattisesti jos on sellaiseen on hiukankin aihetta.

Pöytä täytyy energiajuomatölkeistä. voisi viedä ne jossakin vaiheessa pois. Projekti etenee luultavasti aikataulussa, kanjien opiskelu on hidastunut, mutta käytän silti japania, osaan puhua sitä nyt... Ainakin jonkin verran. Pystyn kommunikoimaan, ja tälleen. Ymmärrän sitä hyvin. Ehkä yksi kesätyöpaikkavaihtoehto, mikäli en löydä oman alan töitä, voisi olla Muumimaailma, kai ne japanintaitoisia sinne haluaa.

Seuraavaksi menen lounaalle, vaikken currystä välitä,

//

Sain jopa ekstrajälkkärin koska tädit toivat kalan mulle myöhässä (porsaanleikettä curryn kanssa normaalisti). Oli hyvä lounas loppujen lopuksi.

Tulee aika melankolisen kuuloista tekstiä, vaikka periaatteessa oon ihan onnellinen.

 

Kuva kissakahvilasta, jossa kävin viime sunnuntaina. Kisuilla oli ruoka-aika.

Samainen paikka. Kissoja ei kiinnosta vieraat.

I still give my everything to love you more

Perjantai-lauantaiyö käytetty hyvin Smiten ja MTG:n parissa. Mitä sitä turhaan nukkumaan tai mitään, energiajuomalla ja parin tunnin nokosilla menee hyvin. Mutta ah, on se vain mukavaa, ei siitä mihinkään pääse.

Paitsi että sittenhän kotiin palatessa pääsi hyvinkin siihen surkeuteen, että löytää itsensä syömästä osittain koviksi jääneitä nuudeleita katsoen animea. Hehkeää. Päähän sattuu, tuoli hajosi ja kaaduin lattialle pää edellä pari päivää sitten, edelleen jymistää takaraivossa.

Haluaisin katsoa Game of Thronesia, mutta ei ole yhteistyökykyinen jakso, ei. Viikon ja yhden päivän päästä on lähtö Japaniin, ja se pelottaa edelleen. Mahdollisesti päästään kuitenkin viikon reissulle Kushiroon menevien Heikin ja Mihnin kanssa, mikäli Railway Passin hommaminen onnistuu. Tuntuu mukavalta.




En ole päässyt akillesjänteen takia lenkille pitkään aikaan ja selkä ja hartiat ovat ihan jumissa, eikä kippaus lattialle varmaan auttanut asiaa. Naureskelin (ja kirosin) sitä eilen Heikin kanssa, miten surkeaa on, että kun ei tahallaan ole itsetuhoinen, niin sitten loukkaa itsensä kaikin muin keinoin. Että sattua täytyy, vaikka sitten väkisin.




Ajattelin kokeilla Makken innoittamana tietokoneen näytöstä sinistä valoa suodattavaa ohjelmaa, jos se vaikka auttaisi nukkumaan. Ilmeisesti rytmittää valotuksen päivänajan mukaan, tiedä häntä miten se sitten täällä toimii. Mutta aina kannattaa kokeilla, ei siitä haittaakaan ole.

Maanantaina asennetaan vihdoin ja viimein valokuitukaapeli, eli pääsen ehkä jopa nauttimaan nopeasta netistä muutaman päivän ajan ennen Nipponlandiin lähtöä. Täytyisi vielä hommata niitä jenejä. Hurjaa, täytyy tyhejntää tili.

Näh, GoT jää nyt myöhemmksi. Elder Scrolls Online it is then...

Ich will eure Blicke spuehren

本当に彼氏じゃない？

Heikki kävi hakemassa kanin pois, jos olisin yhtään säälittävämpi olisin heittäytynyt lahkeeseen roikkumaan rukoillen että edes toinen olisi jäänyt seuraksi. Mutta ei, en sentään niin säälittävä ole.

Ei saisi kiintyä ihmisiin, ainakaan tälleen yhteen ihmiseen. Parempi varmaan ettei kiintyisi ollenkaan, ei tulisi tällaisia suruja. Sitten olisin vain jatkuvasti surullinen, sehän olisi paljon parempi, hah.

Katsoin Death Notea, niin monta jaksoa kunnes en enää jaksanut. Itkisin yksinäisyyttäni jos pystyisin. Ahdistaa, mutta en pysty juoksemaan. Itkisin kipua jalassa jos pystyisin. Itkisin ahdistustani jos pystyisin, mutta ei kun ei pysty itkemään. Mistä tommoinenkin johtuu, en tiedä. Kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä jotta pysyisin joissakin järjen rippeissä kiinni enkä purkaisi ahdistusta pahimmalla mahdollisella tavalla. 

Todennäköisesti jatkan pelaamista koska ainoa elämä on tietokoneella.  Ehkä olen porvari ja ostan Hearthstonen uusimman lisäosayksinpeliseikkailunmikäikinäseonkaan. Tai sitten jatkan Death Notea.

Akillesjänne sattuu. Jänteeseen sattuu? Jännettä sattuu? Sanojen taivutus, kaikki rakastavat sitä.

まだまだ行くよ

"ヘイッキは彼氏？"
"ううん、彼氏じゃない。友達。"
"そうね。。"

On yksinäistä, ei siitä mihinkään pääse.

Kävin maanantaina hölkkäämässä nilkkojen pienestä kipuilusta huolimatta. Loppumatkasta ei hölkkäys onnistunut, vaan piti kävellä. Maanantai-iltana kävely olikin kovin vaikeaa, tiistaina vielä vaikeampaa. Akilesjänne vähintään ärtynyt, mahdollisesti tulehtunut. Turvoksissa, kipeä. Kerroinko tästä jo? No, kerroinpa uudestaan.

Kädet on kuivat, vaikka kuinka rasvaisi, niin silti tämmöinen ei-kylmä-ei-lämmin ilma aiheuttaa sen, että ilman hanskoja mennessä kädet kuivuvat. Ja sitten sattuu.

Olin rokotuksessa taasen tänään, sinne humpsahti melkein kaksisataa euroa.

Ei mulla ole edelleenkään oikein mitään kerrottavaa. Kani on kiva.

Kaksi ja puoli viikkoa Japaniin. Pelottaa.

Positive feelings made this frustration vanish

Juuh. Täytyy hakea pepsiä niin sit voi jaktaa.



Kani rouskutteli porkkanaa tossa vieressä, Nyt se läjäytyi (makoilee munakoison muotoisena) viereen. En ole päässyt kunnolla pelaamaan koska koneelta ei ole näköyhteyttä olohuoneeseen, jotenka mikäli olen kahdestaan kanin kanssa on pakko tyytyä läppäriin jotta herra Pipanakone saa juoksennella häkkinsä ulkopuolella. Mikäli siis se juoksentelisi, sillä nytkin se vain makaa tuossa läjänä.

Eli nyt on niinku pääsiäisloma. Viikonloppuna olis tarkoitus mennä käymään vanhempien luona. Muuten pitäisi tehdä kouluhommia. Vielä en ole saanut tehtyä mitään kovin kehittävää, ellei yhden kokonaisen sarjan katsomista päivässä lasketa (Ano Hana).

Japani lähestyy suorastaan pelottavalla vauhdilla, varsinkin kun tuntuu ettei tiedä eikä ole millään valmis. Eli todella hämmentävää. Pelottaa suorastaan. Enkä ole vielä hakenut ensi vuodeksi kv-tuutoriksi, saa nähdä jaksaako. Voisihan sitä, yrittäis ottaa japanilaisia Natorista, vaikkapa. Jaha, ilmoittauduin sitten kv-tuutoriksi. Japanilaisia odotellessa.

Tässä pitäis olla viikko lähestulkoon yksin, koska yleensäkään en ole paljon ihmisten seurassa, mutta nyt Heikki on Kanarialla niin sosiaalisuusleveli laskee aika paljon. Vähän yksinäinen olo, aika vähän vielä, mutta kattoo sitä sitten parin päivän päästä että miten sitten menee.

Kani söi ruokaa hiukan, mikä on ihan kiva, että tietää ettei se ole enää paniikissa tai mitään. Joo, ei tässä oikeen muuta kerrottavaa ole.

Soak your feelings into the black hole of abuse

Stressaan peliprojektista. Stressaan Japanista. Stressaan kaikesta, enkä tiedä miten pystyisin rauhoittumaan. Sitten löydänkin itseni tekemästä - no, en oikeastaan yhtään mitään. Kävin hölkkäämässä, tuli parempi olo, jonka jälkeen sain jopa tehtyäkin jotakin.

Mutta näinä yön pimeinä tunteina, jolloin en nuku, vaan datailen ja katselen Jimin myöhäisohjelmia, ahdistus ryömii takaisin varoittamatta. Eikä nyt tähän aikaan viitsi lähteä juoksemaankaan kun olen jo ottanut melatoniinit ja odotan väsymystä. Ja ei nyt öisin muutenkaan viitsi tuolla juoksennella.

The Walking Deadissa on jäljellä enää yksi jakso. Mikäs sitten on viikon kohokohta?



Ja eräissä blogeissa puhutaan eroamisesta - jättämisestä - ja flashbackit vyöryvät takaisin. Sitä ei vain unohda. Ja kaikkein oudointa tässä on, että "sama homma" (jos nyt näitä voidaan verrata keskenään) Jonin kanssa ei tunnu enää miltään. Toisaalta, siihen olin valmistautunut. Mutta silti taidan olla hiukan paha ihminen.

Not from a Jedi

Kävin lenkillä. Siitä tuli hyvä olo. Olin hämmentynyt.

Näin eilen vanhemmat ja Marin, ja mummunkin, ja tädin. Jouduin vain kauheaan tenttiin kun kerroin että Joni on muuttamassa pois, mutta ei siinä sen enempää ihmeellisyyksiä ollut.
Ihan hyvinhän ne sen kuitenkin ottivat. Miten muutenkaan?

Olen pelannut paljon, koska muutakaan tekemistä en ole jaksanut. Vaikka silleen on kuitenkin ihan hyvä olo.

Tänään on raidi.

Kani tulee pääsiäisviikolla tänne hoitoon.

En mä tiedä onko mulla mitään asiaa.

Herzeleid

Kirjoituttaa, ei kirjoituta.

Väsyttää, ei väsytä.

Masentaa, ei masenna.

Justiinsa joo. Ollaan sitä sit tässä ja spämmätään turhaa tekstiä koska muutakaan tekemistä ei ole. Jaksaisiko pelata, menisikö nukkumaan, tekisikö jotakin?  Melatoniinit otin puolitoista tuntia sitten, pari tuntia sitä ennen triptaamia migreeniin, eli pohjaa unelle löytyisi. Mutta sitten kun taas toisaalta ei halua eikä nukuta vaikka väsyttää...

Ole siinä sitten tietoinen et mitä haluat tehdä. Ei jaksa kattoa mitään sarjojakaan, eilenkin maratoonasin Faking It -sarjan loppuun.

On tässäkin elämä. Haukotuttaa. Jos sitä kuitenkin pelaisi vähän...

Bella Morte

Haluaisin pukea sanoiksi ajatuksia, mutta niistä ei vain tule mitään. En saa kirjoitettua sitä, mitä tunnen, koska jos sen kirjoittaa, se muuttuu... konkreettiseksi. Enkä ehkä uskalla kuitenkaan vielä sanoa mitään ääneen, koska jos sanon, kaikki hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi.

"Me ollaan hyvä pari, mä en muista kolmea sekuntia taaksepäin ja sä et taasen ajattele kolmen sekunnin päähän!"

Mutta kosketukset ovat ehkä hilppasen pidempiä lämpimämpiä tarpeettomia merkityksellisiä kuin kavereilla ystävillä yleensä... en uskalla antaa itsestäni mitään särjettäväksi uskallanpas! koska vielä keräilen palasia edellisestä kerrasta. Mutta kun siinä lähellä on niin helppo ja mukava olla...

“The human heart is like a night bird. Silently waiting for something, and when the time comes, it flies straight toward it.” 

― Haruki Murakami

Kädet tärisee, olen nukkunut kolme tuntia. MTG-paardit venyivät seitsemään aamulla, joten päätime jäädä yökyläilemään, heräsin itse kymmeneltä ja herätin pojat siinä kahdentoista pintaan, kun olin kyllästynyt makoilemaan yksin, kuunnellen yhden unista tuhinaa. Olen juonut liikaa - liian vähän? - kofeiinijuomia, syönyt kaksi banaania ja ottanut lääkkeet puoli vuorokautta myöhässä, joten pärisee kohtalaisen paljon. Puhuivat mut mukaan ESOon, asentelen sitä tässä ja toivon, että se ei ole niin hyvä kuin luulen, jotta en saisi uutta rahareikää WoWin lisäksi.

Käsien tärinä on ihan naurettavaa, pitäisi ehkä syödä jotakin, mutta ei maistu, ei. Hädin tuskin pystyy kirjoittamaan, vaikka olenkin kymppisormen mestari.

Menen huomenna kampaajalle, pojat ehdottivat otsatukkaa, saa nähdä uskallanko leikkauttaa sellaisen. Vähän tekisi mieli, mutta pelkään, ettei se sovi.

Jännittää.

Like a moth drawn to a flame

Ja siihen loppui sitten terapia. Käteen jäi kuuden euron lasku, eipä paljon muuta. Ehkä siitä oli jotakin hyötyä, jonka huomaan joskus paljon, paljon myöhemmin.

Olen ollut kuin pingispallo, kireänä stressistä. Yksi kohta rustattiin tänään yli stressilistalta, sillä selviydyin japanin kanji-/dialogikokeesta kunnialla. Yksi huolenaihe vähemmän, jippii. Tiistaina sit oikea koe kahta kauheammilla paineilla jne. Projektityön deadline kolkuttelee liian lähellä, ärjyin tänään kaikille enemmän tai vähemmän viattomille ryhmäläisilleni enkä kokenut minkäänlaista helpotusta stressiin. Että näillä mennän. Yksi Miranax piti ottaa vain koska hieman tuntui päässä alkavaa särkyä enkä ollut valmis ottamaan täysipainoisen migreenin riskiä keskellä koetta (muistammehan hyvin miten se viimeksi päättyi).


Tää kuvaa projektin etenemistä aika osuvasti.

Siinähän nää tärkeimmät tapahtumat ovatkin. En oikein tiedä mistä kertoisin, vaikka olisi varmaan kerrottavaa vaikka mistä. Näin siinä käy kun on ruvennut harrastamaan puhumista oikeassa(!) elämässä(!!).

Tein ihan törkeän mauttoman logon vektorigrafiikkaharjoituksissa.

....mitä en viitsi nyt laittaa tähän koska Blogger ei tue .ai-tiedostoja ja olen laiska enkä jaksa muuttaa sitä PNG-tiedostoksi (mikäli se on edes mahdollista... silloinhan se pitäisi rasteroida, ammirite?)