Niiiiiiiiiiiih.
Jälleen lykkään lykkäämistäni kouluhommia, koska pakeneminen on paras puolustus. Jos vain voisin, juoksisin kaikesta pois. Kauas. Kauas pois.
Koulu hyväksyi hakemukseni Tohokun yliopistoon. Ensimmäinen asia, kun sain tietää, oli itku. En ole edes varma, oliko se iloa vai surua. Olen edelleen hieman sekaisin.
Friendzonen rajoja koetellaan koko ajan. Lämpenee lämpenee pitäisi kylmetä, ei kylmene! lämpenee. Olen edelleen kovin sekaisin, haluaisin pysäyttää kaiken.
...mutta kun, mitä jos kyseessä on kohtalo? Pitäisikö uskoa kohtaloon? Mitä jos olenkin väärässä?
Olen paljastanut itsestäni asioita, joita en ole kenellekään jakanut. Ja... se tuntuu hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti