Step-by-step dissection kit

Pitkästä aikaa voisi sanoa että masentaa.

Lieneekö vieroitusoireita, en tiedä, mutta viimeaikoina on uuvuttanut niin paljon ettei mitta-asteikot riitä. Unta ei saa ja itkettää vain Ghibli-elokuvien muovikansien pällistely. Rytmihäiriöitä on vaikka muille jakaa ja verenpaine laahaa erittäin alhaalla. Neljäs päivä lähes lääkkeettömänä (lue: vain migreeninestolääke (lol onko toi sana?), jota otan nyt hieman pienemmällä annoksella koska niin alhainen verenpaine).

Nopea luonnos eräästä Dream Theaterin biisistä

Koulussa on kivaa, peliteknologia on kivaa ja 3D-mallinnus tosi kivaa. 107 päivän päästä Natsukin pitäisi olla Suomessa. Ja silti on se sama tylppä masennus jälleen kerran. 

Totta kai pelottaa että on käynyt "pahin", masennus ei koskaan parantunutkaan vaan lääkkeet pitivät sen vain niin hyvin loitolla, että sitä ei huomannut. Ja nyt kun ollaan ilman niin sit se on tätä. Tai sit vain on huono päivä viikko ja kohta kaikki on hyvin, en tiedä. Saapa nähdä.

Olen laulanut flunssaisen kurkkuni kipeäksi ja piirtänyt pitkästä aikaa runsaasti.

"All the left is right

All the black is white

All the fast was slow

All the loose is tight

All the heat is snow

All the high was low

All the grief is fun

All the, all the rain is sun"

- Till Lindemann

The darkness comes and eats us alive

On tää parin päivän unirytminsiirto tehnyt tehtävänsä, heräsin automaattisesti jo yhdeksältä... silti väsyttää, keho huutaa joka solullaan kofeiinia.

Tänään alkaa viimeinen päivä venlafaxiinin kanssa. Jänskää.
Rytmihäiriöt ovat olleet kamalia. Nyt ne ovat (viimein) lievenneet, mutta edellispäivä (eli toissapäivä teille kaikille ei-turkulaisille) oli tuskallinen, kun ei meinannut sydämentykytyksiltään pysyä tolpillaan.

Migreeniä ei ole ollut viikkoon, estolääke kaksinkertaistettiin. Toimii. Flunssan sain kyllä jälleen kerran, oltiin kavereiden kanssa mökillä. Oli kivaa, vaikka tuliaisina olikin krapula ja flunssa. Jälkimmäinen jatkuu edelleen.

Olen joka päivä opiskellut japania, tarkoitus olisi tehdä JLPT N3 -koe joulukuussa. Ainakin on jotakin mitä odottaa... eikun? Niin, Natsukin olisi tarkoitus tulla joulukuussa myös Suomeen, kylläkin vasta tämän kokeen jälkeen. Katseltiin eilen lentolippuja, odotus on kova.

Muutto alkaa huomenna enkä ole edes villasukkia heittänyt vielä laatikkoon. Tänään olis tarkoitus aloittaa. Koulu alkaa maanantaina, lähetin sopivasti perjantai-iltapäivällä kv-koordinaattorille sähköpostia että milloin pääsis jutskaamaan Japaniin paluusta.

Rappiksesta kuuluu outoja ääniä.

Joku vois kertoa Natsukille et sen olis tarkoitus olla hyvä teknologiassa yms. jutuissa.

Eipä mulla muuta.

//Edit. En osaa kirjoittaa yhtään. Puolustukseni sanon, että viestittelen samanaikaisesti Linessa japaniksi. Vie aivokapasiteettia jne, eiks je?

Skills in pills

"If you want to die
Or if you want to chill
Even if you want to get high
Whatever happens take a pill
The first I take against depression
The second is pure energy
A green one for my self-aggression
Then a red one – ecstasy"

Nyt on neljäs päivä venloista irroittautumisesta ja vieroitusoireet ovat oikeat. Olen vähentänyt yhdellä murusella, eli hieman pelottaa että mitä jatko tuo tullessaan (yhdessä kapselissa on kuusi murusta, otan yhden vähemmän joka kuudes päivä). Oksettaa, huimaa, masentaa, ärsyttää, kaikki on vain tiivisti sanottuna kamalaa.

"If the jag gets really strong
A pink one goes with booze and blow
So I keep fucking all night long
The orange is for… I don’t know
A grey one for my perfect sleep
Yellow for my needful cure
A blue one keeps my boner steep
I take two, just to be sure"

Mitä muuta kuuluu...? En ole oikein saanut elämänrytmistä kiinni Suomessa. Kaipaan edelleen Japaniin. En jaksa edes kuvata kuinka paljon sinne kaipaan. Olenkin täyttänyt tyhjät päiväni Japanilla kaiken mahdollisen muodossa. Laskuri kännykässä tikittää joululomaan ja aikaan jolloin Natsukin pitäisi saapua Suomeen. Kohta tulee vaihtarit. Kohta muutetaan isompaan asuntoon. Kohta kohta kohta. Carpe fucking diem vaan. Mitään ei tapahdu nyt.

"A white one for whatever pain
In the end I start to cry
So I take the first again
I have a last one and I hope to die"

- Till Lindemann

Our two souls shall be one from now on…

On ikävä.

Ikävä Natsukia.

Ikävä Japania.

Suomi ei tunnu omalta. Näen kaiken ulkopuolelta, kuin lasikummun toiselta puolelta. Olen ulkopuolinen, en kuulu mihinkään. Haluan takaisin Japaniin.

Neljän ja puolen kuukauden päästä Natsukin pitäisi tulla Suomeen, yli sata päivää.
Jotenkin pitäisi siihen asti jaksaa.

Olen jetlaginen ja kipeä. En jaksaisi mitään. Skypettäminen Natsukille on ainoa valopilkku päivässä.

Joku päivä pitäisi jaksaa purkaa matkatavarat. Ei vaan jaksaisi.

Väsyttää.

大だんご家族

Huomenna täytyy sanoa heipat kampukselle ja lähteä etelään. Päivän vietän Natsukin kanssa, ja lauantaina olisi lento takaisin Frankfurtin kautta Suomeen. Hauskaahan tässä asiassa on lähestyvä taifuuni, jonka vaikutusta lentoihin ei vielä tiedetä. Tiedä häntä jos joutuu jäämään lentokentälle asumaan kuin eräässä elokuvassa konsanaan, kun toi "viisumi" umpeutuu lauantaina.

Jotta elämä olisi mahdollisimman hauskaa, munuaiset päättivät tulehtua tälleen kivasti viimeisellä viikolla. Edellispäivästä asti sattui selkä, ja ajattelin muiden vaivojen perusteella että kyseessä saattaisi olla juurikin munuaistulehdus. Eilen en enää jaksanut kipua ja huonovointisuutta, joten kävin ensin kääntymässä terkkarilla, joka mittasi kuumeen ja käski mennä lääkäriin. Sinne sitten rohkeasti yksin hoitamaan vaivaa. Kaikki meni loppujen lopuksi erittäin hyvin ja sain reseptit kolmeen eri lääkkeeseen, vaikka kaikki piti hoitaa japaniksi (kukaan ei puhunut sanaakaan englantia). Ilmeisesti on kuitenkin jonkun verran karttunut kielitaitoa matkalla.

Japanissa lääkkeet annetaan just eikä melkein, vain se määrä mitä tarvitaan.

Lääkkeet annetaan paperipusseissa, joihin on printattu potilaan nimi, kuinka monta kertaa lääkettä täytyy ottaa päivässä, lääkkeen nimi yms. Samat kuin mitä lapussa joka Suomessa liimataan reseptilääkkeisiin.

Klinikoilta saa aina tällaisen potilaskortin, jossa on nimi, klinikan aukioloajat (koska Japanissa sairaalat (kaikkia näitä kutsutaan siis sairaaloiksi) ovat auki ihan mielivaltaisesti), syntymäaika, sukupuoli ja mahdollisesti joku potilasnumero tms.

Kyseessä oli toinen kerta lääkärissä Japanissa, viikko takaperin olin huuhteluttamassa korvani kun en enää kuullut mitään (ei mulla ahtaat korvakäytävät ole tai mitään...), nyt olikin vähän vakavampi tapaus. Eilen illalla menin heti tenkon (roll-call, mikä ikinä onkaan suomeksi) jälkeen sänkyyn, jossa itkeskelin kuumeessa (otin kyllä kuumelääkettä mutta silti) ja pelkäsin kuolevani (koska liian monta kauhutarinaa munuaistulehduksesta). Ainakin toimi hyvänä muistutuksena että aika hyvin olen masennuksesta päässyt irti kun ei todellakaan halua kuolla, päinvastoin. Vaikeuksien jälkeen (salamointi piti hereillä) sain unenpäästä kiinni ja nukuinkin reilut kymmenen tuntia.

Tänään olo on ollut keskimäärin hyvä, hieman voimaton mutta paranemaan päin. Pakkasin lähes kaiken ja matkalaukkukaan ei painanut yllätyksekseni kuin kaksi kiloa enemmän kuin lähtiessä, ja vielä mahtuisi tavaraa.

Munuaisten takia missasin omat läksiäisjuhlani, mutta toisaalta on mukava viettää iltaa tälleen chillaten. Ei tarvitse ainakaan välittää mistään ja voi syödä suklaakeksejä (jotka loppuivat jo koska yhdessä paketissa vaan kymmenen keksiä... sniff).

//Äh, munhan piti kirjoittaa siitä kun Natsuki oli Sendaissa ja mitä kaikkea kivaa se sanoi ja niin päin pois... Ehkä joskus toiste.

Home sweet home

Viikko.

Viikko.

Yksi ainut viikko.

Sitten joutuu roikkumaan epätietoisuudessa että milloin tänne pääsee takaisin.
Parhaimmassa tapauksessa vuoden kuluttua.
Pahimmassa... kahden vuoden? Ei, pahimmassa tapauksessa en tiedä, milloin.

Natsuki tulee huomenna Sendaihin, saadaan viettää neljä päivää yhdessä. Vaikka totean tämän niin lakonisesti, olen oikeasti tosi iloinen.



Jutellessani mukavia ihmisten kanssa dormissa, mainitsen usein että lähden viikon kuluttua. Ja sitä ihmetellään suuresti, "häh? Niin pian!"
Eikä siihen voi vastata kuin "niin".

Ulkona sataa  vettä kovin, ja tänään pitäisi mennä ostamaan virallista päällepantavaa huomista esitelmää varten. Pohdinkin tällä hetkellä mikä olisi paras tapa välttää totaalinen kastuminen, täytyy toivoa että sade lakkaisi pian (joo lol niin varmaan...).

Ei mulla hirveästi ole mitään erityistä sanottavaa.

Väsyttää.

Drip your personality into my open arms

Kaikin puolin hämmentävä aamu.

Ensinnäkin kaikki sokerittomat kofeiinipommit sokeritonta Red Bullia lukuun ottamatta olivat loppu, ja koska en tykkää punahärästä, oli pakko tyytyä normaaliin Monsteriin.

Joni oli jo perjantaina viestitellyt mulle kaikkea puolirandomia, tänään ilmoitin että palauttaa sakset jotka kuului mulle, sen jälkeen lisää randomia viestittelyä. On se randomia. Ehkä meistä tulee ihan ystäviä joskus. Niin randomia. Koska pakko käyttää sanaa "random".

Pitäis löytää itselle asiallinen puku perjantaiksi. Wuppiduu.

Kerroin Natsukista eilen äidille ja Marille, eipä hirveästi liikauttanut, hiukan kyselivät perusjuttuja. Muutetaan isompaan asuntoon Marin kanssa elokuun lopussa - jopa yksi kerros alaspäin! Eipä ainakaan tarvitse vaivautua opettelemaan uutta osoitetta kokonaan.

Kaksipäiväinen migreeni rupeaa helpottamaan viimeinkin, 30 asteen helle ei helpota yhtään. Totta kai nyt olen jossakin muualla kun Suomessa ei ole kovat helteet, arvatkaas vaan mitä tapahtuu kun tulen takaisin...

Tapasin kolme vaihtaria Hirosesta, aika vähän englantia osasivat mut sit yks ei millään puhunut mulle japania vaikka itse puolet ajasta puhuin nipponia. Saa nähdä miten sujuu syksyllä loppujen kanssa.

Ahdistaa ihan vietävästi tieto, et kahden viikon kuluttua joutuu palaamaan Suomeen. Itse asiassa... tasan kahden viikon kuluttua olen jo Suomessa. Ja. Se. Sattuu.

Erittäin paljon.

Äiti kysyi eilen "Onko mukavaa tulla pitkästä aikaa Suomeen?" enkä voinut vastata kuin "Ei". Kun ei se ole. Pakko yrittää etsiä paikka täältä neljänneksi vuodeksi, ei auta muu.

日本に帰りたい。