Viime päivät on ahdistanut kovin. Eilenkin oli niin kauhean kamala olo, ettei tiennyt miten olisi, tai mitä tekisi. Käsiä täristää ja henkeä ahdistaa, pakenen oloa kaikkeen ja en mihinkään, tarvitsen huomiota ja haluan olla yksin, haluan puhua mutta vihaan kaikkia.
Kolmen tunnin ajan istuin luentosalissa kuuntelemassa vaihdosta, mutta mitään ei tuntunut jäävän päähän. Tiedän vain, että paljon täytyy tietää ja tehdä. Ja paniikkihan siitäkin syntyy, sehän nyt on ilmiselvää. Haluaisin vain pysäyttää ajan, ja olla huolehtimatta kaikesta.
Kädet tuntuvat edelleen heikoilta, kirjoittaminenkin tuntuu hieman raskaalta, vaikka käytössäni onkin hyvin herkkä ja matalaprofiilinen näppäimistö. Kurkkua kuristaa, tekisi mieli itkeä muttei itketä. Haluaisin vain huutaa maailmalle, mutta en tiedä mitä huutaisin. En todellakaan tiedä.
perjantai 31. lokakuuta 2014
perjantai 24. lokakuuta 2014
Please make me smile
Lähden Japaniin!
Oikeesti.
Varmasti.
...niinhän? Kyllä. On vain vaikea uskoa sitä, vaikka sainkin varmistussähköpostin. Enemmän ja vähemmän tuttuja nimiä oli vastaanottajissa, eli hyvällä tuurilla pääsen kaverin kanssa samaan paikkaan.
Hetken aikaa olin ilman migreenin estolääkitystä, mutta kun tieto Japanista ja täten koko syyskuun kestäneen stressin laukeaminen aiheuti jäätävän migreenin muutaman päänsärkyisen päivän jälkeen, kärsivällisyys loppui ja lisäsin yhden pillerin aamupalaani. Olin pari päivää myös ilman Venlafaxiinia, joka sitten aiheutti pahoja rytmihäiriöitä (tai jotain sen suuntaista), huimausta ja pahaa oloa. Nyt kaikkia lääkkeitä on tarpeeksi ja olo on mitä parhain. Tai ainakin ihan ookoo.
"Mitäs nyt?"
"Hmm, taidan tässä jäädä tänne. Ei viitsi kauppakorkeaankaan lähteä, kun siellä ei ole mukava olla."
"No, mut enhän mä voi sit lähteä jos sä jäät tänne!"
Ja voih, sydämessä läikähti, en voi olla paha ihminen mikäli joku ajattelee, että ehkä en halua olla yksin. Ehkä muistaa, että olen kertonut, mitä mieltä olen yksin jäämisestä. Ehkä joku sittenkin tykkää mun seurasta!
Ja tulin siitä niin iloiseksi, että olisin voinut haljeta.
Oikeesti.
Varmasti.
...niinhän? Kyllä. On vain vaikea uskoa sitä, vaikka sainkin varmistussähköpostin. Enemmän ja vähemmän tuttuja nimiä oli vastaanottajissa, eli hyvällä tuurilla pääsen kaverin kanssa samaan paikkaan.
Hetken aikaa olin ilman migreenin estolääkitystä, mutta kun tieto Japanista ja täten koko syyskuun kestäneen stressin laukeaminen aiheuti jäätävän migreenin muutaman päänsärkyisen päivän jälkeen, kärsivällisyys loppui ja lisäsin yhden pillerin aamupalaani. Olin pari päivää myös ilman Venlafaxiinia, joka sitten aiheutti pahoja rytmihäiriöitä (tai jotain sen suuntaista), huimausta ja pahaa oloa. Nyt kaikkia lääkkeitä on tarpeeksi ja olo on mitä parhain. Tai ainakin ihan ookoo.
"Mitäs nyt?"
"Hmm, taidan tässä jäädä tänne. Ei viitsi kauppakorkeaankaan lähteä, kun siellä ei ole mukava olla."
"No, mut enhän mä voi sit lähteä jos sä jäät tänne!"
Ja voih, sydämessä läikähti, en voi olla paha ihminen mikäli joku ajattelee, että ehkä en halua olla yksin. Ehkä muistaa, että olen kertonut, mitä mieltä olen yksin jäämisestä. Ehkä joku sittenkin tykkää mun seurasta!
Ja tulin siitä niin iloiseksi, että olisin voinut haljeta.
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Pain is death
"God damn love 'cause it's breaking my heart
And if I had one wish I'd see in the dark"
Ei vain jaksa. On niin kauhan iso monttu rinnassa, keuhkoissa, sydämessä, jossakin joka tuntuu joka paikassa, jota ei saa karistettua, joka vain on ja on ja on.
Haluaisin ymmärtää itseäni.
"Are a thousand tears worth a single smile?
When you give an inch, will they take a mile?
Longing for the past but dreading the future
If not being used, well then you're a user and a loser"
- Peter Steele
And if I had one wish I'd see in the dark"
Ei vain jaksa. On niin kauhan iso monttu rinnassa, keuhkoissa, sydämessä, jossakin joka tuntuu joka paikassa, jota ei saa karistettua, joka vain on ja on ja on.
Haluaisin ymmärtää itseäni.
"Are a thousand tears worth a single smile?
When you give an inch, will they take a mile?
Longing for the past but dreading the future
If not being used, well then you're a user and a loser"
- Peter Steele
lauantai 4. lokakuuta 2014
(Don't chase them away)
"Am I good enough for you?
Am I good enough for you?
Am I?
For you?
Am I?
For you?
Am I good enough
For you?"
Herään keskellä yötä pahaan oloon ja luulen kuolevani. Nukahdan hetken päästä uudestaan, näen painajaisia ja nousen jo yhdeksältä katsomaan lastenohjelmia. Koko aamun ja iltapäivän voin pahoin, ruokaa ei ole, ja nyt kärsin nälkää. Jotakin positiivista, enää ei okseta, vaan ko. huono olo oli vain eilisten mättöjen seurausta (milloin olisimme syöneet täällä kunnolla, ihan oikeaa ruokaa?)
Eilen pelattiin Tekkeniä ja muita tappelupelejä. Kaikki viihtyivät ainakin lähes koko illan, ehkä lopussa osa japanilaisista olisi halunnut jo palata kotiin, mutta koska kun joku haluaa jäädä niin sittenhän jäädään kaikki, eikö?
Sydäntä särkee ajatukset joita en sano ääneen, joita en kirjoita, jotka hukutan kaiken alle ja kohtaan ne unissani. Päivisin koitan ajatella muita asioita, ja kun en ajattele, epätoivo ja viha ja ahdistus ja epätietoisuus täyttävät mielen. Pitkään aikaan en ole kokenut niin suurta tarvetta tehdä jotakin konkreettista, jotta saisin nämä ajatukset purettua oikeiksi, ymmärrettäviksi ja käsiteltäviksi asioiksi (if you know what I mean) kuin tänä aamuna. Mutta sitten pysyin vahvana heikkona ja jatkoin Pokémonin katsomista.
En uskalla mennä nukkumaan.
"In the sweat of my bed
The eastern sky hints of dawning,
Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning."
- Peter Steele
Am I good enough for you?
Am I?
For you?
Am I?
For you?
Am I good enough
For you?"
Herään keskellä yötä pahaan oloon ja luulen kuolevani. Nukahdan hetken päästä uudestaan, näen painajaisia ja nousen jo yhdeksältä katsomaan lastenohjelmia. Koko aamun ja iltapäivän voin pahoin, ruokaa ei ole, ja nyt kärsin nälkää. Jotakin positiivista, enää ei okseta, vaan ko. huono olo oli vain eilisten mättöjen seurausta (milloin olisimme syöneet täällä kunnolla, ihan oikeaa ruokaa?)
Eilen pelattiin Tekkeniä ja muita tappelupelejä. Kaikki viihtyivät ainakin lähes koko illan, ehkä lopussa osa japanilaisista olisi halunnut jo palata kotiin, mutta koska kun joku haluaa jäädä niin sittenhän jäädään kaikki, eikö?
Sydäntä särkee ajatukset joita en sano ääneen, joita en kirjoita, jotka hukutan kaiken alle ja kohtaan ne unissani. Päivisin koitan ajatella muita asioita, ja kun en ajattele, epätoivo ja viha ja ahdistus ja epätietoisuus täyttävät mielen. Pitkään aikaan en ole kokenut niin suurta tarvetta tehdä jotakin konkreettista, jotta saisin nämä ajatukset purettua oikeiksi, ymmärrettäviksi ja käsiteltäviksi asioiksi (if you know what I mean) kuin tänä aamuna. Mutta sitten pysyin vahvana heikkona ja jatkoin Pokémonin katsomista.
En uskalla mennä nukkumaan.
"In the sweat of my bed
The eastern sky hints of dawning,
Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning."
- Peter Steele
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Deep wells must be dug if you want clear water
Jälleen kerran tuntuu siltä, kuin tasapainoilisi jossakin erittäin kapealla. Ja totta kai alhaalla olisi jotakin ikävää, niinhän se aina menee, eikös?
Kuten varmasti todettua ennenkin, jaksaminen on jotenkin todella hassu. Päivisin käyn suorastaan ylikierroksilla, kaikki on hauskaa ja mukavaa, puhua pälätän herkeämättä, olen sosiaalinen ja iloinen. Mutta sitten toisaalta en jaksa koulun ulkopuolisia suhteita lähes ollenkaan. Kapseloidun pieneen kuplaan, jossa sosiaalinen elämä tapahtuu vain "pakosta", vaikka hyvältä se tuntuu. Japanilaisia tulee nähtyä viikottain, mutta aina välillä se tuntuu hieman raskaalta. Mutta minkäs teet. Ja eihän se ikävää ole, hauskaahan. Mutta samalla niin hirveän raskasta.
(Joo kuva ei liity mihinkään muuta kuin piristykseksi.)
Eli siis TL;DR: olen niin kovin... erikoisella tuulella. En sano maanisella, koska, no, en ole maaninen. Mutta välillä suorastaan hämmentävän hilpeä. Tänään kuitenkin tajusin pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, "mitä ihmettä?", mutta eipä se paljoa mihinkään vaikuttanut. Jatkoin vain. Mutta ainakin tietoisesti.
Kello on jo paljon. Pitäisi olla nukkumassa. Mutta kun ei, ei ja ei.
Terapiaa on ollut vain kerran viikossa, mutta se ei haittaa. Toivon, että kv-hausta tulisi jotakin informaatiota. Muuten pärisen vielä pahemmin.
Hirveesti on sanottavaa, mutten osaa kirjoittaa sitä auki. Enkä oikeastaan puhuakaan. Ajatuksen tasolla kaikki on selvää, mutta sinne se sitten jääkin.
Kuten varmasti todettua ennenkin, jaksaminen on jotenkin todella hassu. Päivisin käyn suorastaan ylikierroksilla, kaikki on hauskaa ja mukavaa, puhua pälätän herkeämättä, olen sosiaalinen ja iloinen. Mutta sitten toisaalta en jaksa koulun ulkopuolisia suhteita lähes ollenkaan. Kapseloidun pieneen kuplaan, jossa sosiaalinen elämä tapahtuu vain "pakosta", vaikka hyvältä se tuntuu. Japanilaisia tulee nähtyä viikottain, mutta aina välillä se tuntuu hieman raskaalta. Mutta minkäs teet. Ja eihän se ikävää ole, hauskaahan. Mutta samalla niin hirveän raskasta.
(Joo kuva ei liity mihinkään muuta kuin piristykseksi.)
Eli siis TL;DR: olen niin kovin... erikoisella tuulella. En sano maanisella, koska, no, en ole maaninen. Mutta välillä suorastaan hämmentävän hilpeä. Tänään kuitenkin tajusin pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, "mitä ihmettä?", mutta eipä se paljoa mihinkään vaikuttanut. Jatkoin vain. Mutta ainakin tietoisesti.
Kello on jo paljon. Pitäisi olla nukkumassa. Mutta kun ei, ei ja ei.
Terapiaa on ollut vain kerran viikossa, mutta se ei haittaa. Toivon, että kv-hausta tulisi jotakin informaatiota. Muuten pärisen vielä pahemmin.
Hirveesti on sanottavaa, mutten osaa kirjoittaa sitä auki. Enkä oikeastaan puhuakaan. Ajatuksen tasolla kaikki on selvää, mutta sinne se sitten jääkin.
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
I've ran out of patience, tears and hope.
Ties kuinka monta kertaa olen yrittänyt avata tämän, ja kirjoittaa edes jotakin, mutta ei.
Kun vaan ei pysty.
Periaatteessahan kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Opiskelu on kivempaa- tai siis ainakin koulussa on kivempaa kuin koskaan ennen, tunnen olevani merkityksellinen ja - tattadadaa! - sain viimeinkin kunnon (pöytä)koneen uusine näppäimistöineen ja näyttöineen. Sen käyttöönotto ei sujunut hirveän mallikkaasti, vaan netti on aiheuttanut niin paljon harmistusta ja tuskaa, ettei tässä aina tiedä miten päin olisi.
Ja voih!, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä! Jätin matikan läksyt tekemättä, sillä en ollut viime tunnilla, enkä mitenkään olisi osannut tehdä niitä. Lähes sama selitys fysiikassa. Japania luin jonkin verran, mutta sitten ei vain jaksanut. Motivaatiokirje vaihtohakuun odottaa vielä valmistumista, onhan siinä vielä viikko aikaa! Joo, piti saada se jo eilen valmiiksi. En edes koskenut siihen tänään, vaikka tarkoitus olisi.
Pitäisi on ollut kuuluisa flavor of the month, kuukauden suosikkisana. Kaikkea pitäisi tehdä, mutta sitten huomaa jumittuneensa telkkarin ääreen katsomaan viidettäsadatta Gordon Ramsay'n ohjelmaa koska ei vain jaksa tehdä muuta.
Japanilaisia näen kerran viikossa, ja vaikka se niin mukavaa onkin, niin samalla se tuntuu raskaalta, niin suunnattoman kuluttavalta, etten tiedä mitä tästä tulee. Tai siis... ei se silleen ole kuluttavaa. Mutta samalla on kuitenkin, sillä raukat eivät osaa englantia ja pelkkä kommunikaatio vie tuhottomasti energiaa. Mutta, ehkä tämä tästä. Mukavia kuitenkin ovat, tullaan hyvin juttuun.
Suurin syy hiljaisuuteeni onkin ollut tämä jatkuva kiireen tunne. Koko ajan olisi tehtävää, projektityötkin kolkuttelevat ovilla. Käyn tyhjentämässä lomailevien vanhempieni postilaatikkoa, siskosta en ole kuullut muutamaan kuukauteen. Huomenna pitäisi japanintunnilla esitellä perhekuvaa, mutta minkäs teet kun sellaista ei ole (eikä tähän hätään saa, sillä olen ainoa Suomessa tällä hetellä). Päivällä tuli hieman surullinen, suorastaan kateellinen olo, kun luennon "Social media in teaching" tehtävänä oli käyttää Facebookia tehtävän tekemiseen, ja sain nähdä kaikkien iloiset kuvat kavereiden ja perheiden kanssa.
Missä itse olin siihen aikaan, kun muut pitivät hauskaa ystäviensä kanssa?
Vaikka aiemmin sanoin, että miten tunnen viimeinkin olevani tärkeä ja merkityksellinen, niin silti tajuan, että koko elämäni ajan olen aina ollut yksinäinen. Eikä se tule ikinä muuttumaan.
Ja se on muuten aika ikävä tajuta.
Kun vaan ei pysty.
Periaatteessahan kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Opiskelu on kivempaa- tai siis ainakin koulussa on kivempaa kuin koskaan ennen, tunnen olevani merkityksellinen ja - tattadadaa! - sain viimeinkin kunnon (pöytä)koneen uusine näppäimistöineen ja näyttöineen. Sen käyttöönotto ei sujunut hirveän mallikkaasti, vaan netti on aiheuttanut niin paljon harmistusta ja tuskaa, ettei tässä aina tiedä miten päin olisi.
Ja voih!, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä! Jätin matikan läksyt tekemättä, sillä en ollut viime tunnilla, enkä mitenkään olisi osannut tehdä niitä. Lähes sama selitys fysiikassa. Japania luin jonkin verran, mutta sitten ei vain jaksanut. Motivaatiokirje vaihtohakuun odottaa vielä valmistumista, onhan siinä vielä viikko aikaa! Joo, piti saada se jo eilen valmiiksi. En edes koskenut siihen tänään, vaikka tarkoitus olisi.
Pitäisi on ollut kuuluisa flavor of the month, kuukauden suosikkisana. Kaikkea pitäisi tehdä, mutta sitten huomaa jumittuneensa telkkarin ääreen katsomaan viidettäsadatta Gordon Ramsay'n ohjelmaa koska ei vain jaksa tehdä muuta.
Japanilaisia näen kerran viikossa, ja vaikka se niin mukavaa onkin, niin samalla se tuntuu raskaalta, niin suunnattoman kuluttavalta, etten tiedä mitä tästä tulee. Tai siis... ei se silleen ole kuluttavaa. Mutta samalla on kuitenkin, sillä raukat eivät osaa englantia ja pelkkä kommunikaatio vie tuhottomasti energiaa. Mutta, ehkä tämä tästä. Mukavia kuitenkin ovat, tullaan hyvin juttuun.
Suurin syy hiljaisuuteeni onkin ollut tämä jatkuva kiireen tunne. Koko ajan olisi tehtävää, projektityötkin kolkuttelevat ovilla. Käyn tyhjentämässä lomailevien vanhempieni postilaatikkoa, siskosta en ole kuullut muutamaan kuukauteen. Huomenna pitäisi japanintunnilla esitellä perhekuvaa, mutta minkäs teet kun sellaista ei ole (eikä tähän hätään saa, sillä olen ainoa Suomessa tällä hetellä). Päivällä tuli hieman surullinen, suorastaan kateellinen olo, kun luennon "Social media in teaching" tehtävänä oli käyttää Facebookia tehtävän tekemiseen, ja sain nähdä kaikkien iloiset kuvat kavereiden ja perheiden kanssa.
Missä itse olin siihen aikaan, kun muut pitivät hauskaa ystäviensä kanssa?
Vaikka aiemmin sanoin, että miten tunnen viimeinkin olevani tärkeä ja merkityksellinen, niin silti tajuan, että koko elämäni ajan olen aina ollut yksinäinen. Eikä se tule ikinä muuttumaan.
Ja se on muuten aika ikävä tajuta.
tiistai 2. syyskuuta 2014
Requiem for a Souless Man
Yritin jo aiemmin päivällä kirjoittaa, mutta jostakin syystä inspiraatio (lol mikä se on?) oli kateissa. No, oikeammin sanottuna ahdistus oli syönyt sen. Nyt, vihdoin ja viimein, olen palaillut takaisin normaalitilaan... tai ainakin siihen, mitä pidetään normaalina.
Älkää käsittäkö väärin, olen voinut viime aikoina paremmin kuin pitkiin aikoihin. Viime viikolla japanilaiset pitivät kiireisinä, ja tällä viikolla alkoi koulu. Mutta silti sama vanha ahdistus löysi tiensä luokseni. Osasyynä voi pitää stressiä: tänä vuonna pitäisi tehdä yritysvierailu ja raportti ko. aiheesta (wää täytyykö mun soittaa puhelimella?), projektityö asiakkaalle, hakea suuntautumisvaihtoehtoihin ja miettiä vaihtoon lähtöä. Onneksi kaksi ensimmäistä tehdään ryhmätöinä. Ikävämpi osa tätä ryhmätyöntarvetta on se, että ryhmiin jakautuminen on aina ollut heikko kohtani. Ja täytyy myöntää, että itseluottamukseni sai kovan kolauksen, kun sain kuulla, että nelihenkinen ryhmä (maksimikoko oli kuusi) ei ota mukaan koska "halutaan pysyä nelihenkisenä". Joo, tiedän lapsellista tuntea surua tällaisesta, mutta silti. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on paljon kavereita koulussa, eikä ryhmän perustaminen tuottanut sittenkään (loppujen lopuksi) vaikeuksia.
Tämän hetken stressaavin asia on vaihtoon lähtö. Ajattelin alunperin lähteä harjoitteluun Japaniin, mutta nyt en olekaan varma olisiko sittenkin haettava vasta kolmanneksi vuodeksi vaihtoon - joko puoleksi vuodeksi tai kokonaan. Olen kaikin puolin hämmentynyt tästä, ja mietinkin, pitäisikö ottaa rohkeasti yhteyttä kv-koordinaattoriin ja puhua asia perinpohjin. Tai siis, totta kai pitäisi. Mutta kaikki tuntuu niin sekavalta, varsinkaan, kun en tiedä haluanko oikeasti lähteä vuodeksi vai en. Mietin, kuinka ikävä tulee kaikkea. Mutta sitten toisaalta... en tiedä, mitä ajatella.
En tunne itseäni tarpeeksi aikuiseksi tähän kaikkeen. Haluan takaisin turvalliseen vanhaan, jossa ei tarvitse ottaa näin paljon vastuuta itsestään. Muutenhan tässä sekoaa.
Terapia muuttuu kerran viikossa käytäväksi, sillä lukuisat japaninkurssit (no okei, vain kaksi) menevät juuri niihin päiviin missä ajat ovat ennen olleet. Ja jostakin syystä terapeutilla on aikataulu muuten ihan täynnä. Mutta ehkä se on hyvä, mikäli pysyn suunnitelmassani lopettaa terapia keväällä Kelan tuen loppuessa. Luulen pärjääväni, ainakin pärjäsin hyvin sen kesätauon ajan. Mutta tällä hetkellä tuntuu hieman... erikoiselta.
Nukahtaminen on hankalaa, melatoniinia ei ole talossa edelleenkään yhtään. Ajattelin antaa aikaa viikon, kaksi, jos vaikka kyse on unirytmin muutoksesta, mutta mikäli sen jälkeenkään asia ei ole parantunut, on lisäavun aika. Luulen, että nämä mustat silmänaluset ovat jo pysyvä osa ulkonäköäni, sillä en muista milloin niitä ei olisi ollut.
Onneksi menen huomenna kouluun vasta yhdeksitoista. Saan nukkua hieman pidempään - tai oikeastaan valvoa hieman myöhempään jolloin nukahtaminen on (ehkä) helpompaa.
"I've got a problem
A problem with hate
I can't go on dragging this weight
A cold steel hand that won't let go
Acid-filled thoughts out of control
I built myself a nice little cage
With bars of anger and a lock of rage
I can't help asking Who's got the key?
When I know damned well it's me
No I ain't hinting for sympathy
I'm used to dealing with apathy
The scars on my wrists may seem like a crime
Just wish me better luck next time
So what if I died a thousand deaths
You think I'm insane but I have no regrets
One more time won't matter no question
Suicide is self expression."
- Peter Steele
Älkää käsittäkö väärin, olen voinut viime aikoina paremmin kuin pitkiin aikoihin. Viime viikolla japanilaiset pitivät kiireisinä, ja tällä viikolla alkoi koulu. Mutta silti sama vanha ahdistus löysi tiensä luokseni. Osasyynä voi pitää stressiä: tänä vuonna pitäisi tehdä yritysvierailu ja raportti ko. aiheesta (wää täytyykö mun soittaa puhelimella?), projektityö asiakkaalle, hakea suuntautumisvaihtoehtoihin ja miettiä vaihtoon lähtöä. Onneksi kaksi ensimmäistä tehdään ryhmätöinä. Ikävämpi osa tätä ryhmätyöntarvetta on se, että ryhmiin jakautuminen on aina ollut heikko kohtani. Ja täytyy myöntää, että itseluottamukseni sai kovan kolauksen, kun sain kuulla, että nelihenkinen ryhmä (maksimikoko oli kuusi) ei ota mukaan koska "halutaan pysyä nelihenkisenä". Joo, tiedän lapsellista tuntea surua tällaisesta, mutta silti. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on paljon kavereita koulussa, eikä ryhmän perustaminen tuottanut sittenkään (loppujen lopuksi) vaikeuksia.
Tämän hetken stressaavin asia on vaihtoon lähtö. Ajattelin alunperin lähteä harjoitteluun Japaniin, mutta nyt en olekaan varma olisiko sittenkin haettava vasta kolmanneksi vuodeksi vaihtoon - joko puoleksi vuodeksi tai kokonaan. Olen kaikin puolin hämmentynyt tästä, ja mietinkin, pitäisikö ottaa rohkeasti yhteyttä kv-koordinaattoriin ja puhua asia perinpohjin. Tai siis, totta kai pitäisi. Mutta kaikki tuntuu niin sekavalta, varsinkaan, kun en tiedä haluanko oikeasti lähteä vuodeksi vai en. Mietin, kuinka ikävä tulee kaikkea. Mutta sitten toisaalta... en tiedä, mitä ajatella.
En tunne itseäni tarpeeksi aikuiseksi tähän kaikkeen. Haluan takaisin turvalliseen vanhaan, jossa ei tarvitse ottaa näin paljon vastuuta itsestään. Muutenhan tässä sekoaa.
Terapia muuttuu kerran viikossa käytäväksi, sillä lukuisat japaninkurssit (no okei, vain kaksi) menevät juuri niihin päiviin missä ajat ovat ennen olleet. Ja jostakin syystä terapeutilla on aikataulu muuten ihan täynnä. Mutta ehkä se on hyvä, mikäli pysyn suunnitelmassani lopettaa terapia keväällä Kelan tuen loppuessa. Luulen pärjääväni, ainakin pärjäsin hyvin sen kesätauon ajan. Mutta tällä hetkellä tuntuu hieman... erikoiselta.
Nukahtaminen on hankalaa, melatoniinia ei ole talossa edelleenkään yhtään. Ajattelin antaa aikaa viikon, kaksi, jos vaikka kyse on unirytmin muutoksesta, mutta mikäli sen jälkeenkään asia ei ole parantunut, on lisäavun aika. Luulen, että nämä mustat silmänaluset ovat jo pysyvä osa ulkonäköäni, sillä en muista milloin niitä ei olisi ollut.
Onneksi menen huomenna kouluun vasta yhdeksitoista. Saan nukkua hieman pidempään - tai oikeastaan valvoa hieman myöhempään jolloin nukahtaminen on (ehkä) helpompaa.
"I've got a problem
A problem with hate
I can't go on dragging this weight
A cold steel hand that won't let go
Acid-filled thoughts out of control
I built myself a nice little cage
With bars of anger and a lock of rage
I can't help asking Who's got the key?
When I know damned well it's me
No I ain't hinting for sympathy
I'm used to dealing with apathy
The scars on my wrists may seem like a crime
Just wish me better luck next time
So what if I died a thousand deaths
You think I'm insane but I have no regrets
One more time won't matter no question
Suicide is self expression."
- Peter Steele
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)