To stand between a candle and the shining moon

Jotenkin olen selvinnyt kaikesta, mitä eteeni on heitetty.

Jollakin tavalla olen aina pystynyt rämpimään eteenpäin, en tiedä millä taialla olen tehnyt sen.

Pääsin eilen pitkän päivän jälkeen kertomaan suruistani sille, jonka olen kohdannut vasta neljästi.
Kuu oli niin kirkas, että siihen hädin tuskin pystyi katsomaan suoraan.
Oli kylmä mutta aika kului nopeammin kuin koskaan.
Tunsin katseen, joka kääntyi herkästi pois, jos vastasin siihen ilman mitään sanottavaa.
Katsoin ja ihmettelin, miten joku voi heijastella niin vahvasti tunteita, joita vastoinkäymiset ovat aiheuttaneet.
Miten lähestulkoon ventovieras kuuntelee kostein silmin kertomustani menneisyydestä.
Tunsin, etten ole täysin yksin. Joku ymmärtää.

Kosketus on ihmeellinen asia.

I thought I was a butterfly next to your flame

Keskiviikkona, viimeisenä iltana Suomessa. Ilta on onnellinen, parempi kuin aikoihin.
Miten voi ihminen, jota olen kohdellut heikosti, tai en  ainakaan mitenkään erikoisesti, olla se, jonka luota löytyy olo, ettei tästä pidä lähteä minnekään? Että tässä on kaikki hyvin ja oikein.
Oikein. Tämä tuntuu oikealta. Ei väliä, vaikka etenisi kuinka nopeasti. Ei haittaa, vaikka ei tulla näkemään puoleen vuoteen. Tämä on oikein, tässä pysytään.

Sille, mitä nyt on, ei ole sanaa.

Kyseessä ei ole seurustelu, siitä sovittiin, että katsotaan vasta Japanin jälkeen. Kyseessä ei ole tapailu, koska ei voida nähdä. Voisi kai sanoa että ystävyys, mutta sinä iltana sen rajan yli mentiin isosti.

Oikeaa termiä ei yksinkertaisesti ole. Eikä sitä tarvitsekaan, mikäli kukaan ei kysy mitään. Jos joku kysyisi, en osaisi vastata. Tiedän vain, että kyseessä on henkilö, jota ajattelen enemmän kuin muita. Ja toivon, että samanlainen tunne on toisinkin päin, etten ole ajatusteni kanssa yksin.

Ja nyt olen taas Japanissa. Olen ollut täällä puolisentoista viikkoa, ja tuntuu etten koskaan olisi lähtenytkään. Mikään ei ole sujunut hyvin ja hermot ovat olleet riekaleilla, mieliala on vaihdellut äärimmäisen hyvästä äärimmäisen huonoon. Kuusi kuukautta pitäisi tällä kertaa olla, saa nähdä miten siinä käy.

That blue is getting me high, making me low

Lauantaina olin sosiaalisempi kuin aikoihin, näin uuden ihmisen.
Tai, uuden ja uuden. Puhuttu oli Wowin yli vaikka kuinka niin oli se aikakin nähdä livenä.

Oli mukavaa.

Sillä oli huomattavasti isommat kädet kuin mulla, oman käden sai hävitettyä sinne käden sisään.
Tuoksun kuulemma hyvältä.
Ja tuskin kumpikaan tietää mitä oikeasti tuntee. Ehkä se oli vain hetkellistä hauskaa, ilman lupauksia vakavammasta. Enkä osaa olla pahoillani, vaan enemmänkin iloinen. Mutta... samalla kuitenkin melankolinen. Jos se oli vain hetkellinen kohtaaminen sitten kuitenkin. Olisin ehkä valmis enempään. En tiedä, mutten tiedä onko sillä väliä.

Lähden neljän päivän kuluttua Japaniin.

"See a new beginning rise behind the sun
We can't never catch up to them as fast as we run"

In the sun and in the dirt

"I can never get out of here.
Don't wanna just float in fear.
Dead astronaut in space.
I can never get out of here.
Don't wanna just float in fear.
Dead astronaut in space"

Kuukausi sitten kirjoitin viimeksi.

Vointi on huonontunut jatkuvasti, nykyisin masentelun lisäksi olen lähes täysin lakannut syömästä. Kyse ei ole siitä, että tavoitteenani olisi laihtua, tai että pelkäisin lihovani - ei, tänäänkään illalla en yksinkertaisesti ole tuntenut nälkää.

Asun kahdestaan kissan kanssa ja asunnossa vallitsee kaaos. En saa nykyisin todellisuudesta kunnolla kiinni, muisti on huono ja keskittymiskyky olematon. Tuntuu että joku toinen on hoitanut kaikki viralliset asiat, sillä muistikuvat niiden hoitamisesta on kovin hatarat. Muistan käyneeni Japanin suurlähetystössä, mutta se tuntuu niin kaukaiselta, vaikka se tapahtui perjantaina. Tiedän keskiviikkona olevan fysioterapia, mutta yhtä hyvin se voisi olla vuoden kuluttua. En tunne samanlaista väsymystäkään enää näin iltaisin, haukotuttaa kyllä mutten tunne oloani uniseksi.

Olo on ontto.

Psykiatrian poliklinikka päätti hoitosuhteen Japanin takia, ja mikäli koen tarvitsevani hoitoa sen jälkeen, on aloitettava koko homma alusta. Tiedän jo, etten ole kunnossa Japanista tultuani, mutta asialle en voi mitään tehdä.

Tälläkin hetkellä tuntuu, etten itse kirjoita näitä sanoja, vaan ne vain ilmestyvät ruudulle enempää ajattelematta, ehkä jonkun toisen kirjoittamana. Vaikka ajattelen kirjoittamaani, en siltikään kuule sitä omalla "äänelläni". Se on vain tekstiä. Sitä, miltä oikeasti tuntuu, en osaa selittää sanoin.

I flick flick flicker

Tajunnanvirtana syntynyt teksti aiheesta millainen olen, ja millainen haluaisin olla.
____________

Tiedän ainakin olevani ihan superherkkä. Liian herkkä, erityisherkkä, miksi sitä haluaakaan sanoa. Olen herkkä negatiivisuudelle, negatiivisille tunteille, pelkästään tämän kirjoittaminen nostaa ahdistuksen kurkkuun ja itkun silmäkulmaan.

Ahdistus. Välillä tuntuu että olen ahdistus, välillä se on vain osa minua. Voih, kuinka kovin nytkin tekisi mieli vain ottaa terä tietokoneen alta (jossa se on piilossa) ja viiltää viiltää viiltää viiltää  kaikki paha pois, vaikka tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä. Jokin osa aivoissa vaan sanoo, että sillä kaikki hoituu, paha poistuu kun itseään satuttaa. En pysty kuvaamaan sanoin tuskaa, mitä sisälläni on, joten haluan ilmaista sen jollakin muulla tavalla.

Osaisinpa ilmaista edes jotakin. Olen herkkä, tunnen paljon ja voimakkaasti. Mutta mitään en saa ulos, kaikki pysyy sisällä. Haluaisin pystyä sanomaan niin paljon enemmän, mutta pelko siitä, että tulee hylätyksi, väärinymmärretyksi, torjutuksi… se on liian suuri. Silloin on helpompi vain ajatella ei kukaan kuitenkaan välitä, turha edes yrittää, valehdella itselleen ja muille kyl tästä käytöksestä näkee mitä ajattelen, turha avata suutaan kun kuitenkin tulee nolatuksi vain suojellakseen sitä, mitä on.

Sydämeni ei kestä enää yhtään uutta murtumaa. Se on nyt jo palasista yhteen koottu heikohkolla liimalla, ja sen liimaus rakoilee pahasti.

Mitä muuta olen? En tiedä, oikeasti. Kuvittelen olevani empaattinen. Yritän ajatella muiden parasta, mutta siinäkin syyt ovat kyseenalaiset, sillä itse en ansaitse mitään. En ymmärrä mistä tämä syvälle juurtunut itseviha saa alkunsa, mutta haluaisin siitä eroon.

Haluaisin oppia pitämään itsestäni. Haluaisin välittää itsestäni yhtä paljon kuin välitän joistakuista muista.

Valitettavasti on hankala ruveta pitämään itsestään, jos ei näe itsessään mitään hyvää. Se onkin syy, miksi jatkuvasti löydän itseni etsimässä muiden hyväksyntää koska en vain tunne itseäni tarpeeksi hyväksi. Enhän minä ole hyvä, olen masentunut, yksinäinen, epäsosiaalinen, surullinen ja kaikin puolin säälittävä yksilö.

Ja kun sitten kuitenkin tiedän, että muut eivät näe minua tuollaisena. Ei, saan kuulla, että olen hyvä ihminen. Että minusta on johonkin, vaikka mihin. Ihan mihin vaan. Ja kuulen sanat, mutten ymmärrä niitä. Olen kuulemma tärkeä. Sehän on kaikkea mitä olen aina halunnut. Haluan merkitä jotakin jollekin. Haluan olla korvaamaton ihmiset ovat korvattavia, kukaan ei ole korvaamaton, haluan olla jotakin. Tunnen itseni niin mitättömäksi usein, ettei ole väliä, vaikka katoaisin. Siksi puhun aiheesta aina välillä, koska osa minussa haluaa kuulla sen vakuuttelun ”ei, olet tärkeä, olet olet” koska olen vain niin epävarma kaikesta.

Epävarma. Olen helvetin epävarma. Olen epävarma tulevaisuudestani, en pelkää mitään niin paljon kuin tulevaisuutta. No, siihen liittyy toinen suurimmista peloistani, yksin jääminen. Olen muutenkin kovin yksinäinen, mutta pelkään suuresti sitä, etten koskaan tule kelpaamaan kenellekään. Pelkään, että tulen aina olemaan yksin. Ja samalla suojelen itseäni yksinäisyydellä, jotta sydän ei murtuisi enää uudestaan. En sano sitä, mitä pitäisi, mitä rohkea yksilö sanoisi. En ole rohkea, olen pelkuri, pelkään paljon ja liikaa.

Huolehdin liikaa. Ja moitin itseäni virheistä. Tämäkin teksti, jonka piti keskittyä siihen, miksi haluaisin tulla, on vain minä moittimassa itseäni siitä, mitä olen.

Ensimmäisen askeleen tuli olla hyväksyntä, mutta jotkut asiat ovat vain niin vaikeita hyväksyä. Haluan olla täydellinen, ja ollessani rehellinen, joudun myöntämään, että en ehkä olekaan täydellinen. Minussa on vikoja. Kaikissa on vikoja, tiedän sen. Mutta ehkä vikani ovat vakavampia?

Jos kirjoittaisin listalle, mitä olen, se olisi seuraavanlainen:

-          Läheisyydenkaipuinen

-          Ahdistunut

-          Empaattinen

-          Kärsivällinen

-          Surullinen

-          Epätoivoinen

-          Pelokas

-          Herkkä

-          Luova

-          Luotettava

-          Rehellinen

-          Yksinäinen

-          Tunteellinen

-          Sosiaalinen

-          Puhelias

-          Ristiriitainen

-          Eksyksissä

-          Rakastava

Ja mitä sitten haluaisin olla? Ensinnäkin, haluaisin olla onnellinen. Olen jo päättänyt, että ensimmäinen askel on hyväksyä itseni. Osa siitä, mitä olen, on sellaista, etten haluaisi pitää niitä mukanani koko elämääni, se on liian raskasta. Etsin jatkuvasti jotakuta, joka voisi pitää huolta minusta. Olen väsynyt huolehtimaan koko ajan itsestäni, olen tehnyt sitä niin paljon. Kaikesta voi syyttää elämääni, aikaa, jota en muista, ja joka tuntuu sumealta ja vääristyneeltä, enkä osaa sanoa mikä on totta, ja mikä on vain kuvitelmaa.

Jos kirjoittaisin listalle, mitä haluan olla, se olisi seuraavanlainen:

-          Empaattinen

-          Herkkä

-          Onnellinen

-          Turvassa

-          Kärsivällinen

-          Luova

-          Luotettava

-          Sosiaalinen

-          Iloinen

-          Rauhallinen

-          Itsenäinen

-          Rakastava

-          Rakastettu

Tällä hetkellä minulla ei ole mitään käsitystä, miten mikään noista olisi mahdollista saavuttaa realistisesti. 

Not long ago but far away.
A rainy winter's day.

All her pain she kept inside.
Could no longer hide.

No cry for help.
She killed herself.

Both life and love could not be saved.
She took them both to the grave.

1:47

Ota terä.
Viillä syvään. Syvemmälle. Syvemmälle.

En osaa purkaa tätä kaikkea vihaa mihinkään muuhun kuin itseeni. Määrittelemätön aggressio valtaa mielen, olen niin vihainen vihainen vihainen kehtaakin tehdä noin, kehtaakin, käyttää vain hyväksi, yrittää liimata paikoilleen jotain, mikä on pahasti rikkonut. 

"Someone thought to know me well
Drowned me in a wishing well…
Making mistakes, we all do,
Worst of mine was trusting in a stranger."

Haluaisin itkeä ja huutaa ja raivota ja sanoa kaiken sen, mikä päässäni liikkuu, mutta minusta ei ole siihen, en voi olla niin ilkeä, en vain voi, en voi, en voi.

Irtoan jälleen käsistäni, kehostani. Mieli ei pysy siellä, missä sen pitäisi.

Olen niin yksin, vetäydyn yksinäisyyteeni, jotta en sano mitään väärää, tee mitään väärää.
Jotta kaikki voivat tottua maailmaan ilman... sillä aikaa kun olet poissa, kaikki unohtavat sinut. Kenellekään ei tule ikävä, kukaan ei kaipaa. Elämä jatkuu ilman sinua, ja olisi ehkä parempi jos vain tappaisit itsesi siellä, kun kukaan ei ole katsomassa, kaikki olisivat onnellisempia. 

Sinua vain käytetään siirtyessä johonkin parempaan. Olet vain välivaihe.

Pelkkä turha esine.

Ei itseisarvoa.

Olemassa vain tuottaakseen muille mielihyvää.

"Safe, further away,
I’ll disappear like a mountain without a trace
They tied a knot on my life
It gets tighter when I try to hide."