Katotaas jos viimeinkin saisi aikaiseksi jotakin tekstiä, voisi vähän kertoa mitä tänne maanjäristysten ja kolmenkymmenen asteen helteeseen kuuluu.
Eli sunnuntaina/maanantaina tulee kolme viikkoa täyteen Nipponlandissa, ja olen kotiutunut tänne täysin. Hetkeäkään en ole katunut lähtöä, olen nauttinut (lähes) joka hetkestä - tälleen sivuhuomiona että ainoastaan kerran on ahdistanut oikeasti, ja siinäkin oli selkeä syy: liikaa tuntemattomia ihmisiä kerralla, BAM, ahdistus ja paniikki. Ja voih, tunsin koko ajan kaverini (ystäväni?) katseen itsessäni kun tapitin silmät lasittuineina kaukaisuuteen, että selkeästi oli huolissaan, tai ainakin mietteliäs. Kotimatkalla selostin hieman tarinaani, ja sain kuulla, että hän on ihan samanlainen, viihtyy paremmin pienissä porukoissa jne. Vaikka se ei ahdistusta poistanut, niin kyllä silti siitä tuli hieman parempi mieli.
Ihmiset ovat yleisestikin erittäin ihania täällä, kovasti huolehtivat ja tervehtivät ja ovat vain niin mukavia että ei paremmasta väliä. Kaupoissakin on se hyvä puoli, että vaikka tervehditään, niin ei siltikään tungeta iholle (vrt. Iso-Britannia/USA), vaan saa olla rauhassa. Jos jossakin sitten näyttää eksyneeltä niin aina tulee hattupäinen setä tai täti avustamaan, juna-asemalla ei esimerkiksi kauaa tarvitse seisoskella sormi suussa.
Englannin taso on nolla, muutaman ihmisen kanssa pystyn puhumaan englantia, mutta paljon kommunikoin myös japaniksi, mikä tietenkin on hyvä juttu, saa harjoitusta. Olen saanut kuulla, että monet haluaisivat puhua, mutta juuri tuo englanti on semmoinen kynnyskysymys monelle, että sen takia ei uskalleta tulla juttelemaan. Muutama sitten kuitenkin on rohkea, eikä mun tarvitse esimerkiksi syödä aamupalaa käytännössä koskaan yksin.
Ruuasta puheen ollen, olen joutunut olemaan pescovege täällä, sillä käsite kasvissyönti on täysin tuntematon. Ruoka on ihan hyvää koulussa, muualla sitten erittäin hyvää. Ja halpaa. Eli isosti om nom nom.
Asuntolan säännöt ovat ihan blaah, mutta minkäs teet kun ollaan hierarkiapyramidin alapuolella jne jne. Puhumallahan niistä saattaisi joustaa, mutta sitten toisaalta kotiintuloaika pelasti mut suuremmalta ahdistukselta em. tilanteessa, että on siinäkin puolensa.
Nukun ilman melatoniinia. Se on mainitsemisen arvoinen asia, voisin kuvitella näin.
Maanjäristyksiä on paljon, viimeksi oli tänään, pari päivää sitten oli 6,8 Richterin järistys, josta mainittiin jopa Ilta-Sanomissa. Hälytykset pärähtivät soimaan kivasti kuuden aikaan ja siinä sitten unenpöpperössä ihmetteli, että mitäs nyt tehdään. Kukaan ei kuitenkaan reagoinut mitenkään erityisesti, niin menin itsekin takaisin nukkumaan. Ei edes kirjat tippuneet hyllyltä, niitäkään ei kiinnostanut.
Tästä tuli taas tämmöinen blörgh-kaadan-koko-pääni-tähän -viesti, mutta minkäs sille mahtaa. Jos on jotakin kysymyksiä jostain spesifeistä jutuista niin totta kai otan niitä vastaan.
Ja hei, mulla on tässä jopa vähän kuvia!
Tältä näytti kun tultiin paikalle, kuva otettu mäen päältä jossa kampusalue sijaitsee, tarkemmin sanottuna pääportilta.
Da entrance of da lab. Tänne tulee mentyä joka päivä. Kiviäkin kinostaa, mutta tulipahan tähän kuvabundleen mukaan.
Muumi-osasto Sendaissa, ostoskeskuksessa, jonka nimeä en muista (niitä on aika paljon siellä!).
Sendai. Rautatieaseman... edestä? Jostakin läheltä. Jalkakäytävät ovat nostettu tien yläpuolelle kätevästi.
Sendain pääkatu (kävelykatu), paikallinen Yliopistonkatu, turkulaiset tietää. Hiukkasen enemmän ihmisiä, kylläkin.
Eräs päivä käytiin Yamagatassa, jossa oli tämmöinen temppelikompleksi, jossa kipitettiin tuhat askelmaa vuoren rinnettä ylös. Tämmöinen pikkualttari oli matkan varrella.
Keittiö. Se on kauppa. Natorissa. Edelleen siis Japanissa.
Siinä nyt tämmöstä tällä kertaa, yritän jaksaa kertoa jotakin jännää vielä lisää.
