Olin ehkä vissiin semisti sekaisin tossa muutama päivä yö sitten.
Eipä siitä ole paljon mitään sen ihmeellisempää sanottavaa, naarmuja kädessä...
"Taas noita raatelujälkiä..."
...voi niinpä, niinpä.
Ei monta, ei pahoja. Pari pientä osoittamaan että en ehkä sittenkään ole kunnossa. Mutta kun pitkään meni niin hirveän hyvin...
"Weiter, weiter ins Verderben
Wir müssen leben bis wir sterben
Der Mensch gehört nicht in die Luft
Onwards, onwards into destruction
We must live until we die
Humans don't belong in the sky"
- Till Lindemann
Puhuttiin koulukiusaamisesta, ja jostakin syystä meinasi tulla itku. En katsonut ketään silmiin, en tiedä huomasiko joku. Olisi ehkä pitänyt, olisin voinut saada sympatiaa... ehkä, ehkä en. Parempi etten tiedä, niin en voi pettyä.
Mutta sitten nytten taasen on mennyt ihan hyvin. Opiskelumotivaatio on vain hukassa, mikä on sinänsä harmi, sillä huomenna koittaa ensimmäinen koe.
Jos sitä nyt kohta rupeaisi valmistautumaan siihen.
Niin siis... nyt kuuluu taas ihan hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti