I don't wanna be me

Eilisilta meni sängyssä itkeskellessä, kuunnellen kyseistä kappaletta, josta tämä postaus sai otsikon. Mietiskelin käyntiä psykiatrin luona; kertoilin siinä, etten varsinaisesti ole kunnolla masentunut enkä ahdistunut yleensä, mutta sitten toisaalta, yleisesti olen myös kovin ahdistunut ja ehkäpä vielä masentunut. Kuten näkyy, en itse oikein ole varma tästä, että mikä olen. Olenko normaali, jolla on vain hieman alhainen stressinsietokyky? Olenko masentunut, koska joskus haluaisin vain viillellä, enkä jaksaisi oikein tehdä mitään, ja onhan mulla myös selkeät itsemurhasuunnitelmat, mikäli joskus semmoisen aikoisin haluaisin toteuttaa.

Mutta sitten kuitenkin. Kun pystyn periaatteessa ihan normaaliin elämään. Pystyn (joskus) tekemään ruokaa ja (jossakin määrin) siivoamaan, koulussakin käyn (kohtalaisella menestyksellä). Tekeekö tämä musta terveen? Onko terveillä ihmisillä halua vahingoittaa itseään? Ehkä tämän takia diagnooseissa pysyy edelleen se .9, määrittämätön. Ehkä tämä on vain persoonasta kiinni. Olen aina ollut ahdistunut. Ehkäpä jossakin määrin masentu- anteeksi, melankolinen, kuten opiskelijaterveydenhuollon alentuva täti sanoi. Että onko tämä aina tätä? Kuten tänään Jonille totesin nähdessämme murrosikäisten hansalapsien lauman, en ole koskaan elänyt tuota vaihetta. Yläaste ja suurin osa lukioajasta meni jossakin määrin masentuneena. Aina olen ollut kovin yksinäinen, ilman kavereita, mutta juuri tuohon aikaan kavereiden pitäisi olla tosi tärkeitä. Mitäs teet, kun olette juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle, ja joudut syrjityksi? Jäät yksin. 

Edelleenkään en osaa luottaa kunnolla ihmisiin, sillä olen varma, että niillä on aina parempaa tekemistä, kuin olla mun kanssa. Ja miksipä haluaisivat, kun en mä itsekään halua olla itseni kanssa. Miten kukaan voi pitää musta, jos en pidä itsestäni? Sehän on se yleinen virsi, mutta miten sitä pystyy muuttamaan? Miten opin pitämään itsestäni?