You say God

Tajusin, että olen tehnyt asioita, joita en muista tehneeni. Välillä voin hyvin, välillä en saa unta päässä huutavien äänien takia, välillä olen masentuneempi kuin aikoihin ja lautaset homehtuvat tiskialtaaseen.

Psykiatrian poli lähetti ensimmäisen kutsukirjeensä vanhaan osoitteeseeni Japaniin ja aika siirtyi kuukaudella. Pääsin sitten lopulta sinne viime torstaina.

Psykiatri luettelee eri lääkkeiden nimiä, ne eivät sano minulle mitään muutamaa tuttua termiä lukuun ottamatta. Kysellään perheen sairaushistoriaa, paljon mielialahäiriöitä. Lähisuvussa kaksisuuntaista. Se ja kertomukseni mielialan aaltoilusta saa psykiatrin toteamaan "pidetään se kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuus tässä hollilla" . Määrää Venlafaksiinin lisäksi Ketipinoria iltakäyttöön, sen pitäisi korjata uniongelmat ja mahdollisesti auttaa mielialan tasaamisessa.

Otin eilen Ketipinoria ensimmäisen kerran, nukahdin parin tunnin sisällä, enkä herännyt yöllä kertaakaan. Näin japaninkielistä unta Japanista. Jälleen kerran.

You got to suffer for the cure

Niin pitkä aika viime merkinnästä.

Pidän kirjaa mielialoista, jotta osaisin kertoa tarkemmin niistä jos joskus pääsisin psykiatrille. Olen odottanut aikaa noin kaksi kuukautta, puhelimessa ajan sanottiin olevan syyskuulle, mutten ole saanut varmistusta siitä.

Olen löytänyt turvasatamani jälleen Azerothista, WoWiin pystyy upottamaan kaiken.

Sen lisäksi minulla on parimetrinen, parrakas rekkakuski suojanani. Mieli pysyy parempana, kun tietää, että joku tykkää "tosi, tosi kovin".

Vain joskus epätoivoisina hetkinä tekee mieli viiltää, mutta tieto siitä, että joku olisi oikeasti huolissaan, riittää pitämään poissa.

Ehkä voin ainakin ihan kohtalaisesti tällä hetkellä.

Ja minulla on ihan järkyttävä ikävä Japaniin.

When we fuck, we are all God's people

"I won't regret
So I memorize the words to the porno movies
It's the only thing I want to believe
I memorize the words to the porno movies
This is a new religion to me"

Taas onnistunut tilanteeseen jossa kukaan ei oikeasti välitä kenestäkään. Pelkkää fyysistä, siinä kaikki. Kolme viikonlopun aikana. Kaksi vähän pidemmälle.

Musta ei ole mitään jäljellä.

Tietenkään kukaan ei tiedä toisista. Miksi tietäisi? Ei sillä väliä, kaikki ovat vain käyttötavaraa.
Minä olen käyttötavara. He ovat käyttäjiä.

Yhden kanssa puhuttiin pitkään. Ehkä saatiin jonkinlainen side välillemme, ollaan vietetty aikaa muutenkin. Mutta ei sen enempää.
Viimeisin ei jäänyt edes nukkumaan, en kyllä pyytänytkään. En välttämättä olisi halunnut, mutta samaan aikaan olisin. Haluan teeskennellä edes sen hetken että joku välittää.

Että merkitsisin jollekin jotakin.

Haluaisin viiltää, mutta tiedän, ettei se ole fiksua. Varsinkin jos näen sen, jonka kanssa olen viettänyt aikaa, uudestaan. Se tietää. Ehkä jopa välittää.
En halua vaikuttaa hullulta.

Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, ettei tämäniltainen enää jatka keskustelua, jota olemme käyneet viikon viesteillä. Sai varmaan mitä halusi. Ja niin kai minäkin, menin mukaan leikkiin.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Mutta se hyödytön jutustelu saa päivät kulumaan nopeammin. Tuntuu että jotakuta kiinnostaisi. Etten ole vain yhdentekevä henkilö jossain ei-missään. Mutta ne aina haluavat jotakin. Kuvittelen että itsekin haluan sitä. Ja lopputulos on tämä.

"Put me in the motorcade
put me in the death parade
dress me up and take me
dress me up and make me
your dying god"

(Hate you the way I do)

Käsivarsi taas auki. Pelkkä ojentaminen sattuu.

Lyhistyn keittiön lattialle ja itken, en sitä kaunista elokuvaitkua vaan huutoitkua kun kaikki tuntuu murtuvan ympäriltä.

Katson tuttua hittisarjaa ja samaistun teemoihin aivan liikaa. Olen niin yksin.

Äiti soittaa kysyäkseen kuulumisia. En jaksa vastata moninaisesti.




Ja huomenna on työhaastattelu puhelimitse Tokioon.

Get back you're always gonna please him

Yritän epätoivoisesti kurotella kohti jotain, joka voisi auttaa tähän yksinäisyyteen. Verhoan tunteet normaaliin kanssakäymiseen, tyhjään vitsailuun, turhiin viesteihin.

Mutta voih, kuinka haluaisinkaan sanoa mitä asioita oikeasti päässäni liikkuu.

Miten terä tietokoneen alla piilotettuna kutsuu jälleen.

Miten mietin iltaisin, miten onnistuisin kuolemaan.

Mietin miten avaan ranteen, nilkan, käsivarren.

Miten ketään ei kiinnosta, olenko täällä vai en.

Miten olen väsynyt elämään.

Ja kuinka paljon välitän näistä parista yksilöstä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.

Ja siltikään en pysty avaamaan suutani.

Näin toisen nopeasti eräänä iltapäivänä. En olisi halunnut mitään muuta niin paljon kuin halauksen, mutten saanut liikutettuani itseäni. En avattua suutani. En ilmaistua ajatuksiani mitenkään.

Olen surkea ihminen.

Alone

Suomessa.

Taas kerran.

Saksalainen meni Saksaan, tuskin tapaamme enää koskaan. Olo on tyhjä, flunssainen, kipeä. Väsynyt. Niin kovin väsynyt. Jet lag on harvinaisen vahvana, heräilen liian aikaisin ja olen kuuden jälkeen rättiväsynyt.

Olen yksinäinen mutta vihaan noin 90 % ihmisistä, jotka tiedän. Pidän vain parista.

Hiirimatto on jälleen täynnä kissankarvoja.

I'm not proud with me

Yritän astella mahdollisimman nopeasti kohti ensimmäisten bileiden ja klubin välistä juomahetkeä kohti. Liikennevaloissa humalaiset keski-ikäiset kääntyvät katsomaan: "ooh, ulkomaalainen!".
Käyn ennen klubia vaihtamassa laukun, muut ovat juosseet junaan, joudun ottamaan taksin.

Istun klubilla ennen muita, lipulla hankittu juoma edessäni. Yksi, kaksi, kolme nuorta miestä löytää pöytään. Yksi tuo uuden juoman. Huomaan saapuvat kaverit, mutta jään vielä hetkeksi juttelemaan.

Jossain kohtaa tapaan taas uusia nuoria miehiä. Toiset halaavat liian kovaa. Läimäytän yhtä poskelle, käsi hameen alla oli liikaa. Kaveri yrittää houkutella sänkyyn kanssaan kotimatkalla. Kieltäydyn kohteliaasti.

Sunnuntaina on krapula, istun suihkukopin lattialla hyvän tovin. Olo on surkea. Likainen.

Aika Japanissa käy vähiin, ahdistus kasvaa päivä päivältä.

Natori oli täysin samanlainen kuin aina ennenkin.