The insides

The Hate Song

"We have no future
Heaven wasn't made for me
We burn ourselves to hell
As fast as it can be
And I wish that I could be the king
Then I'd know that I am not alone"

Tää on niin tätä.
Ja haluaisin vain kuolla.

"Maggots put on shirts
Sell each other shit
Sometimes I feel so worthless
Sometimes I feel discarded
I wish that I was good enough
Then I'd know that I am not alone"

 - Brian Warner

The Love Song

"I'm a diamond that is tired 
Of all the faces I've acquired 
We must secure the shadow 
Ere the substance fades"

Olen jättänyt kirjoittamatta aikamoisen palasen elämästäni.
Jopa... monta kuukautta. Lokakuussa ilmeisesti viimeksi?

Miksi palailen nyt sitten tänne? Noh, olen emotionaalisessa umpisolmussa. Pahassa pahassa solmussa.

Natsuki kävi jouluna Suomessa ja kaikki oli paremmin kuin hyvin. Mutta nyt... olen ruvennut vetäytymään. En vain tunne samanlaista - mitään. Ja samalla Se yksi on lähentynyt elämässä. Liikaakin, ehkä. En tiedä.

Jostakin Se vain putkahti, aluksi koodariksi peliprojektiin. Sitten jatkettiin seuraavaan projektiin. Mentiin yhdessä IGDA-iltoihin. Finnish Game Jamiin. Ruvettiin puhumaan. Kummallakin omat ongelmansa, menneisyydessä ja nykyisyydessä. Ja jotkin vain naksahti. Liiankin hyvin.
Se kehuu kauniiksi ja mukavaksi, enemmän kuin kukaan muu. Puhutaan kaikesta. Oikeista ajatuksista. Tulee hyvä mieli, mutta samalla kumpainenkin tietää, että jossakin vaiheessa jokin romahtaa: kummallakin on myös joku toinen. Mitään ei ole tehty tämän vuoksi, mutta vaarallisilla vesillä liikutaan. Heikoilla jäillä.

Tunnen itseni pahaksi ihmiseksi, vaikken ole tehnyt mitään. Riittää, että olen. Tuntuu, etten vedä vain itseäni ja omaa suhdettani hautaan mutta pari muuta siinä mukana, mikäli jotakin tapahtuu - tai jos mitään ei tapahdu. Mitä tahansa teenkin, se on väärin.

Vedin tuskastuksissani naarmun käteen. Näytin sitä tänään.
"Kuinka vanha tää on?"
"Eiliseltä..."
"...mikset, mikset sanonut mitään?"
Koska se on noloa, emoa, hävettävää.
"Noh, seuraava tapahtuu taas todennäköisesti vuoden päästä."
"Ei, huolehditaan siitä et seuraava tapahtuu vasta 70 vuoden päästä."

Eikä sen katseen alla voi muuta kuin hymyillä.

"You drained my heart 
And made a spade 
But there's still traces of me 
in your veins"

 - Brian Warner 

Trigger warning

Meille on kotiutunut kissa. Viisivuotias mustavalkoinen löytöpötkylä nimeltä Dango. Ja voi sitä, istuskelisi sylissä päivät ja yöt mikäli vain mahdollista. Kissa on Marin, otan tästä vain hyödyt irti, silittelen ja leikittelen ja pidän seuraa, en ole oikeasti mistään vastuussa. Mutta näin sen täytyy olla, rahaa ei ole ja Japaniin palatessani ei eläintä voi ottaa mukaan.

Ja taas se nykyajan trigger - Japani. Olo Suomessa on edelleen niin junnaavaa, väliaikaista, mitätöntä. Aina välillä rintaa kouraisee, suru iskee, pakko päästä takaisin, ikävä. Ostin Steamista euron pelin nimeltä 9.03m, kuten arvata saattaa liittyi juurikin vuoden 2011 tsunamiin. Ja itku silmässä pelasin sen läpi, muistot tsunamin pyyhkimästä paikasta tulivat mieleen paremmin kuin pitkään aikaan, ja myötätunto niitä ihmisiä kohtaan jotka sen kokivat - esimerkiksi pari kaveria Natorista jotka ovat tällä hetkellä Helsingissä vaihto-opiskelijoina, tapasin heidät Turussa muutama viikko sitten - kasvoi vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Vaikka todennäköisesti tulevaisuuteni Japanissa on Tokion suunnalla, silti halu päästä takaisin Miyagin prefektuuriin on kova.

En ole kirjoittanut usein, koska... en osaa sanoa miksi. Inspiraatiota ei ole. Kirjoitan Natsukin kanssa, sen lisäksi ei riitä kirjoitettavaa enää muille. Olen kirjoittanut liikaa työhakemuksia, kohta pitäisi valmistella kirjoittamaan hakemusta työharjoittelupaikkaan Osakaan. Jos siinä ei nappaa, niin toinen vaihtoehto on Sendai ja Tohokun yliopisto. Uran kannalta Osaka olisi parempi, mutta Sendai ja sen helppous houkuttelee. Haen kuitenkin ensin Osakaan, ihan vain jos vaikka saisinkin paikan. Natsuki kuitenkin on Tokion lähellä, eli kaukana joutuu olemaan.

Mielialallisesti on mennyt... hyvin. Niin kai voisi sanoa. Ahdistun edelleen helposti, mutten usko sen koskaan muuttuvan. Perusluonteeltani olen liian melankolinen päästäkseni pois ikuisesta pessimistisyydestäni, mutta ainakin pystyn tekemään asioita enkä ole vetämässä ranteita auki.
Olenko parantunut? Jaa-a, se on hyvä kysymys.

"You only lose what you cling to." sanoo teepussin narun päässä oleva paperinpala. Noh, niinhän se vähän on. Voisiko tuosta lauseesta ottaa jotakin opiksi?

Step-by-step dissection kit

Pitkästä aikaa voisi sanoa että masentaa.

Lieneekö vieroitusoireita, en tiedä, mutta viimeaikoina on uuvuttanut niin paljon ettei mitta-asteikot riitä. Unta ei saa ja itkettää vain Ghibli-elokuvien muovikansien pällistely. Rytmihäiriöitä on vaikka muille jakaa ja verenpaine laahaa erittäin alhaalla. Neljäs päivä lähes lääkkeettömänä (lue: vain migreeninestolääke (lol onko toi sana?), jota otan nyt hieman pienemmällä annoksella koska niin alhainen verenpaine).

Nopea luonnos eräästä Dream Theaterin biisistä

Koulussa on kivaa, peliteknologia on kivaa ja 3D-mallinnus tosi kivaa. 107 päivän päästä Natsukin pitäisi olla Suomessa. Ja silti on se sama tylppä masennus jälleen kerran. 

Totta kai pelottaa että on käynyt "pahin", masennus ei koskaan parantunutkaan vaan lääkkeet pitivät sen vain niin hyvin loitolla, että sitä ei huomannut. Ja nyt kun ollaan ilman niin sit se on tätä. Tai sit vain on huono päivä viikko ja kohta kaikki on hyvin, en tiedä. Saapa nähdä.

Olen laulanut flunssaisen kurkkuni kipeäksi ja piirtänyt pitkästä aikaa runsaasti.

"All the left is right

All the black is white

All the fast was slow

All the loose is tight

All the heat is snow

All the high was low

All the grief is fun

All the, all the rain is sun"

- Till Lindemann

The darkness comes and eats us alive

On tää parin päivän unirytminsiirto tehnyt tehtävänsä, heräsin automaattisesti jo yhdeksältä... silti väsyttää, keho huutaa joka solullaan kofeiinia.

Tänään alkaa viimeinen päivä venlafaxiinin kanssa. Jänskää.
Rytmihäiriöt ovat olleet kamalia. Nyt ne ovat (viimein) lievenneet, mutta edellispäivä (eli toissapäivä teille kaikille ei-turkulaisille) oli tuskallinen, kun ei meinannut sydämentykytyksiltään pysyä tolpillaan.

Migreeniä ei ole ollut viikkoon, estolääke kaksinkertaistettiin. Toimii. Flunssan sain kyllä jälleen kerran, oltiin kavereiden kanssa mökillä. Oli kivaa, vaikka tuliaisina olikin krapula ja flunssa. Jälkimmäinen jatkuu edelleen.

Olen joka päivä opiskellut japania, tarkoitus olisi tehdä JLPT N3 -koe joulukuussa. Ainakin on jotakin mitä odottaa... eikun? Niin, Natsukin olisi tarkoitus tulla joulukuussa myös Suomeen, kylläkin vasta tämän kokeen jälkeen. Katseltiin eilen lentolippuja, odotus on kova.

Muutto alkaa huomenna enkä ole edes villasukkia heittänyt vielä laatikkoon. Tänään olis tarkoitus aloittaa. Koulu alkaa maanantaina, lähetin sopivasti perjantai-iltapäivällä kv-koordinaattorille sähköpostia että milloin pääsis jutskaamaan Japaniin paluusta.

Rappiksesta kuuluu outoja ääniä.

Joku vois kertoa Natsukille et sen olis tarkoitus olla hyvä teknologiassa yms. jutuissa.

Eipä mulla muuta.

//Edit. En osaa kirjoittaa yhtään. Puolustukseni sanon, että viestittelen samanaikaisesti Linessa japaniksi. Vie aivokapasiteettia jne, eiks je?

Skills in pills

"If you want to die
Or if you want to chill
Even if you want to get high
Whatever happens take a pill
The first I take against depression
The second is pure energy
A green one for my self-aggression
Then a red one – ecstasy"

Nyt on neljäs päivä venloista irroittautumisesta ja vieroitusoireet ovat oikeat. Olen vähentänyt yhdellä murusella, eli hieman pelottaa että mitä jatko tuo tullessaan (yhdessä kapselissa on kuusi murusta, otan yhden vähemmän joka kuudes päivä). Oksettaa, huimaa, masentaa, ärsyttää, kaikki on vain tiivisti sanottuna kamalaa.

"If the jag gets really strong
A pink one goes with booze and blow
So I keep fucking all night long
The orange is for… I don’t know
A grey one for my perfect sleep
Yellow for my needful cure
A blue one keeps my boner steep
I take two, just to be sure"

Mitä muuta kuuluu...? En ole oikein saanut elämänrytmistä kiinni Suomessa. Kaipaan edelleen Japaniin. En jaksa edes kuvata kuinka paljon sinne kaipaan. Olenkin täyttänyt tyhjät päiväni Japanilla kaiken mahdollisen muodossa. Laskuri kännykässä tikittää joululomaan ja aikaan jolloin Natsukin pitäisi saapua Suomeen. Kohta tulee vaihtarit. Kohta muutetaan isompaan asuntoon. Kohta kohta kohta. Carpe fucking diem vaan. Mitään ei tapahdu nyt.

"A white one for whatever pain
In the end I start to cry
So I take the first again
I have a last one and I hope to die"

- Till Lindemann