I've ran out of patience, tears and hope.

Ties kuinka monta kertaa olen yrittänyt avata tämän, ja kirjoittaa edes jotakin, mutta ei.

Kun vaan ei pysty.

Periaatteessahan kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Opiskelu on kivempaa- tai siis ainakin koulussa on kivempaa kuin koskaan ennen, tunnen olevani merkityksellinen ja - tattadadaa! - sain viimeinkin kunnon (pöytä)koneen uusine näppäimistöineen ja näyttöineen. Sen käyttöönotto ei sujunut hirveän mallikkaasti, vaan netti on aiheuttanut niin paljon harmistusta ja tuskaa, ettei tässä aina tiedä miten päin olisi.

Ja voih!, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä! Jätin matikan läksyt tekemättä, sillä en ollut viime tunnilla, enkä mitenkään olisi osannut tehdä niitä. Lähes sama selitys fysiikassa. Japania luin jonkin verran, mutta sitten ei vain jaksanut. Motivaatiokirje vaihtohakuun odottaa vielä valmistumista, onhan siinä vielä viikko aikaa! Joo, piti saada se jo eilen valmiiksi. En edes koskenut siihen tänään, vaikka tarkoitus olisi.



Pitäisi on ollut kuuluisa flavor of the month, kuukauden suosikkisana. Kaikkea pitäisi tehdä, mutta sitten huomaa jumittuneensa telkkarin ääreen katsomaan viidettäsadatta Gordon Ramsay'n ohjelmaa koska ei vain jaksa tehdä muuta.

Japanilaisia näen kerran viikossa, ja vaikka se niin mukavaa onkin, niin samalla se tuntuu raskaalta, niin suunnattoman kuluttavalta, etten tiedä mitä tästä tulee. Tai siis... ei se silleen ole kuluttavaa. Mutta samalla on kuitenkin, sillä raukat eivät osaa englantia ja pelkkä kommunikaatio vie tuhottomasti energiaa. Mutta, ehkä tämä tästä. Mukavia kuitenkin ovat, tullaan hyvin juttuun.

Suurin syy hiljaisuuteeni onkin ollut tämä jatkuva kiireen tunne. Koko ajan olisi tehtävää, projektityötkin kolkuttelevat ovilla. Käyn tyhjentämässä lomailevien vanhempieni postilaatikkoa, siskosta en ole kuullut muutamaan kuukauteen. Huomenna pitäisi japanintunnilla esitellä perhekuvaa, mutta minkäs teet kun sellaista ei ole (eikä tähän hätään saa, sillä olen ainoa Suomessa tällä hetellä). Päivällä tuli hieman surullinen, suorastaan kateellinen olo, kun luennon "Social media in teaching" tehtävänä oli käyttää Facebookia tehtävän tekemiseen, ja sain nähdä kaikkien iloiset kuvat kavereiden ja perheiden kanssa.

Missä itse olin siihen aikaan, kun muut pitivät hauskaa ystäviensä kanssa?

Vaikka aiemmin sanoin, että miten tunnen viimeinkin olevani tärkeä ja merkityksellinen, niin silti tajuan, että koko elämäni ajan olen aina ollut yksinäinen. Eikä se tule ikinä muuttumaan.

Ja se on muuten aika ikävä tajuta.

Requiem for a Souless Man

Yritin jo aiemmin päivällä kirjoittaa, mutta jostakin syystä inspiraatio (lol mikä se on?) oli kateissa. No, oikeammin sanottuna ahdistus oli syönyt sen. Nyt, vihdoin ja viimein, olen palaillut takaisin normaalitilaan... tai ainakin siihen, mitä pidetään normaalina.

Älkää käsittäkö väärin, olen voinut viime aikoina paremmin kuin pitkiin aikoihin. Viime viikolla japanilaiset pitivät kiireisinä, ja tällä viikolla alkoi koulu. Mutta silti sama vanha ahdistus löysi tiensä luokseni. Osasyynä voi pitää stressiä: tänä vuonna pitäisi tehdä yritysvierailu ja raportti ko. aiheesta (wää täytyykö mun soittaa puhelimella?), projektityö asiakkaalle, hakea suuntautumisvaihtoehtoihin ja miettiä vaihtoon lähtöä. Onneksi kaksi ensimmäistä tehdään ryhmätöinä. Ikävämpi osa tätä ryhmätyöntarvetta on se, että ryhmiin jakautuminen on aina ollut heikko kohtani. Ja täytyy myöntää, että itseluottamukseni sai kovan kolauksen, kun sain kuulla, että nelihenkinen ryhmä (maksimikoko oli kuusi) ei ota mukaan koska "halutaan pysyä nelihenkisenä". Joo, tiedän lapsellista tuntea surua tällaisesta, mutta silti. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on paljon kavereita koulussa, eikä ryhmän perustaminen tuottanut sittenkään (loppujen lopuksi) vaikeuksia.

Tämän hetken stressaavin asia on vaihtoon lähtö. Ajattelin alunperin lähteä harjoitteluun Japaniin, mutta nyt en olekaan varma olisiko sittenkin haettava vasta kolmanneksi vuodeksi vaihtoon - joko puoleksi vuodeksi tai kokonaan. Olen kaikin puolin hämmentynyt tästä, ja mietinkin, pitäisikö ottaa rohkeasti yhteyttä kv-koordinaattoriin ja puhua asia perinpohjin. Tai siis, totta kai pitäisi. Mutta kaikki tuntuu niin sekavalta, varsinkaan, kun en tiedä haluanko oikeasti lähteä vuodeksi vai en. Mietin, kuinka ikävä tulee kaikkea. Mutta sitten toisaalta... en tiedä, mitä ajatella.

En tunne itseäni tarpeeksi aikuiseksi tähän kaikkeen. Haluan takaisin turvalliseen vanhaan, jossa ei tarvitse ottaa näin paljon vastuuta itsestään. Muutenhan tässä sekoaa.

Terapia muuttuu kerran viikossa käytäväksi, sillä lukuisat japaninkurssit (no okei, vain kaksi) menevät juuri niihin päiviin missä ajat ovat ennen olleet. Ja jostakin syystä terapeutilla on aikataulu muuten ihan täynnä. Mutta ehkä se on hyvä, mikäli pysyn suunnitelmassani lopettaa terapia keväällä Kelan tuen loppuessa. Luulen pärjääväni, ainakin pärjäsin hyvin sen kesätauon ajan. Mutta tällä hetkellä tuntuu hieman... erikoiselta.

Nukahtaminen on hankalaa, melatoniinia ei ole talossa edelleenkään yhtään. Ajattelin antaa aikaa viikon, kaksi, jos vaikka kyse on unirytmin muutoksesta, mutta mikäli sen jälkeenkään asia ei ole parantunut, on lisäavun aika. Luulen, että nämä mustat silmänaluset ovat jo pysyvä osa ulkonäköäni, sillä en muista milloin niitä ei olisi ollut.

Onneksi menen huomenna kouluun vasta yhdeksitoista. Saan nukkua hieman pidempään - tai oikeastaan valvoa hieman myöhempään jolloin nukahtaminen on (ehkä) helpompaa.

 "I've got a problem
A problem with hate
I can't go on dragging this weight
A cold steel hand that won't let go
Acid-filled thoughts out of control

I built myself a nice little cage
With bars of anger and a lock of rage
I can't help asking Who's got the key?
When I know damned well it's me

No I ain't hinting for sympathy
I'm used to dealing with apathy
The scars on my wrists may seem like a crime
Just wish me better luck next time

So what if I died a thousand deaths
You think I'm insane but I have no regrets
One more time won't matter no question
Suicide is self expression."

- Peter Steele

"I brought this on myself"

Niin kova rankkasade, ettei meinaa kuulla mitään. Ei sillä että olisi mitään kuultavaa, haluan nollata kaikki ajatukset täysin.



Viime päivät ovat meneet ohi niin, että humahtaa. Kiirettä - tai ainakin sen tunnetta - on aiheuttanut vaihtarit (tulevat perjantaina!!! IIK), kaikki se valmistelu, yliopiston japaninkurssille hakeminen (pääsin!) ja toisen löytäminen. Kohta alkaa koulu, sen mukana kaikki uusi kiire ja stressi. Joka aamu ja joka ilta olen ollut ahdistunut, eikä tämä päivä ole ollut poikkeus. Luon itselleni kovaa stressiä vaatimalla enemmän kuin mitä tarvittaisi. Tätä pohdittiin terapiassa, mutta fakta on, että olen aina ollut tällainen. Päätin hakea sittenkin jo ensi kevääksi vaihtoon, ja se stressaa jo yksinään. Syyskuussa alkaa hakuprosessi, ja vaikka haluan sinne enemmän kuin mihinkään muualle, pelottaa mahdollinen yksinolo jo kovin.

Todellakin, Japani pyörittää arkea enemmän kuin ehkä pitäisi, aloitan kaksi kurssia siitä normaalin koulun lisäksi. Mietin pitkään, että jaksanko, mutta tulin siihen tulokseen, että kun kyse on näin tärkeästä asiasta, niin on pakko jaksaa. Ja uskonkin, että jaksan. Sitten kun kaikki on ohi, siitä en sitten enää tiedäkään niin varmaksi. Mutta, ehkä viimeinkin, viimeinkin, voisin uskoa, että elämä kantaa.

(I said I know.)

Olen elossa.


Öh.


Kesämasennusta jälleen kerran, lämpömigreeniä enemmänkin.

Voitin pelkoni ja läpäisin Silent Hill 2:n.

Näin unta, että mulla oli kova migreeni. Ja sitten herätessäni huomasin, ettei se ollutkaan unta. Valvon kolmeen ja nukun kolmeen. Voitte arvata kumpi on aamuyö ja kumpi iltapäivä. Ei mulla oikein ole mitään sanottavaa, ajettiin kartingia ja paransin aikaani melkein 10 sekuntia. Että silleen.

Tässähän rupeaa vähän kaipailemaan jo kouluun. Sosiaalinen elämä rajoittuu seinien sisäpuolelle. Ja totta kai sukulaisjuhliin, niitä kun tuppaa olemaan kesällä.

It's a fox sign, you know?

Tämä kuumuus on sietämätöntä.

Pitkäaikainen stressi laukeaa nyt migreeninä, pari päivää on mennyt täysin sohvalla. Kuumuus vain pahentaa tuskaa, iltapäivän ollessa kuumimmillaan pääkipuun haluaa vain kuolla. Ennen en ollut huomannut kuumuuden vaikutusta, mutta ehkä se ei varsinaisesti aiheuta migreeniä, vaan pahentaa sitä. Näin puoli kymmenen aikoihin rupeaa olemaan jo siedettävä olo. Miranaxia kuluu niin paljon kuin vain sitä voi kuluttaa (liian vähän!), sohvaa tulee kulutettua sitäkin enemmän. Ja telkkarikanavia.

Huomenna täytyy pakata ja lähteä Amsterdamiin, sain onnekseni kuulla, ettei siellä ole maksimissaan  kuin 20 astetta. Eli ehkä selviän hengissä siellä. Brysselissäkin käydään.

Rastat ehkä ei ole kätevin tukkamalli näin kuumalla. Toisaalta ne saa sidottua ihan kätevästi ylös.

I tell you to enjoy life - I wish I could but it's too late

On se vain niin vaikeaa olla yksin. Ei vain pysty olemaan ilman päivittäistä ahdistusta. Näin unta, että Joni tuli kotiin mukanaan ihan ihmeellisiä tuliaisia. Oikeasti mukana on todella ihania tuliaisia, kuten pokemoneja, Tähtien Sotaa ja Totoro. Ehditään nähdä korkeintaan tunnin, parin ajan, sillä samana päivänä lähden itse Amsterdamiin. Mikä ajoitus sekin on?

Tänään olen jopa käynyt kaupassa ja keittänyt kananmunia. Olen piirtänyt ja kuunnellut musaa, ollut ahdistunut ja masentunut ja välillä ihan iloinen. Pakotin itseni ryhdistäytymään, joten pelasin hieman Pokemonia. Nyt taas odottelen tietokoneen virustarkastuksen loppumista. Mietin, menisikö nukkumaan vai pistäisikö musiikin soimaan ja jatkaisi piirtämistä. Ei sitä viitsi hiljaisuudessakaan piirtää, kun sitten rupean kuvittelemaan ääniä. Niin on vähän käynyt viime aikoina. Tai, en oikeastaan tiedä, että ovatko ne aitoja vai kuviteltuja - sehän siinä onkin hauskaa.

Katsoin Saw III -leffan uudestaan, se on ehkä paras ko. sarjan elokuvista. Tai ainakin yksi parhaimmista.

Defenestration

"Oh what a gal!
She seems such a perfect victim:
This I can tell, for if beauty by guilt,
she's guilty

Ordinarily,
I'd not wish to frighten her or hurt her,
But such beauty inspires one
to give the gift of murder"

Tuntuu vähän siltä, että mua ei ole tehty elämään yksin. En vain kykene huolehtimaan itsestäni oikein, en jaksa tehdä ruokaa, mikään ei innosta - ja tuntuu vain kaikin puolin yksinäiseltä. Mutta toisaalta, ehkä viikon aikana opin. Ainakin olemaan yksin, jos ei muuta. On se kumma, kun koko elämänsä on ollut henkisesti jotenkin yksin, mutta sitten nyt taas on vielä kurjempi olo. Ehkä puhe paremmista puoliskoista on jollakin tasolla totta.

"She's the kind of girl you want to
run up and tackle through a window some floors up
and spatter you both to hell

Come and get it;
your stuffed bunny's at the window,
But not that far out...
Reach little one! Reach!...

Tantalized a child is want to
take a ill-considered
course of action; such is life:
is experience not bitter?"

Vuorasin sängyn pehmoleluilla, enkä herännyt kertaakaan yöllä. Muistin kyllä ajaessani töihin nähneeni jotakin, ei niin mukavaa unta, mutta fyysisesti olen kai aika levännyt. Toisaalta, huomasin äsken kuinka paljon heikottaa kävellessä, vähän niin kuin huimaisi. Muutenkin on tosi hämy olo päässä, vähän huimailee ja heikottaa ja kaikki tuntuu jotenkin irtonaiselta.

"Leaning too far
out the open attic casement window,
baby plummets
to a messy death not so far below

Rend your flesh to ribbons
on shards of broken glass,
fading screams and abruptly:

Defenestration"

- Lord Worm

                                                                  ***


Defenestraatio on latinalaisperäinen (de = ulos, -sta; fenestra = ikkuna) termi, jolla tarkoitetaan jonkun heittämistä ulos ikkunasta. Maailmanhistoria tuntee lukuisia defenestraatioita, jotka tavallisesti liittyvät kapinoihin tai vallananastuksiin.

                                                                 ***

Väsyttää. Pääsisinpä takaisin nukkumaan.