Hermokipu käsissä.
Migreeni, toista - kolmatta - neljättä kertaa yhden viikon aikana.
Päivä menee nukkuessa.
Joskus haluaisin amputoida pääni.
lauantai 24. marraskuuta 2018
keskiviikko 1. elokuuta 2018
I crack my xerox hands
Ampiainen hakkaa päätään kattoon niin kovin, että kopina ja surina herättävät minut ihan liian aikaisin unesta. On kuuma, edelleen, hiki tuntuu valuvan pitkin selkää ja lakanat kuristavat ympärillä. Kuumuus tuntuu sulattaneen viimeisimmätkin rippeet motivaatiosta ja energiasta, liian vähäinen juominen kostautuu päänsärkynä ja suolapitoisuus tuntuu olevan kääntäen verrannollinen migreenin vahvuuteen. Ruokahalua ei ole, joten dieetti koostuu erilaisista nesteistä, pelkällä suolalla maustetuista sipseistä ja satunnaisista mehujäistä.
Työhakemuksista kuuluu harvoin vastauksia. Pisimmillään olen ollut avoimessa haastattelussa ja toivon, toivon niin kovin että sieltä saisi edes jonkinlaisen paikan. Tunnen olevani jumissa, kirotussa limbossa, mistä pystyn rakentamaan itselleni elämän kun palaset putoilevat pois nopeammin kuin ehdin rakentamaan edes perustusta.
Tuuletin hohkaa lähes taukoamatta, mutta ilma liikkuu vain hieman. Iho on jatkuvasti nihkeä ja kutiseva. Viikkoon en tehnyt muuta kuin kärsin migreenistä.
Kuumassa, tukalassa huoneessa istuessani minulla on aikaa ajatella. Liikaa aikaa. Miten joku saattaa vieläkin olla kiinnostunut minusta yli vuoden jälkeen vaikka toinen on yksinkertaisesti niin hyvä ihminen ja minä olen tällainen tyhjä, ontto kuori. Kuvittelen tuntevani kaikenlaisia tunteita, mutta pelkään edelleen luottaa. Pelkään, että sillä hetkellä kun paljastan epävarmuuteni ja kerron kuinka paljon pelkään, kaikki romahtaa. Eli uskottelen itselleni että totta kai luotan koska toinen on yksinkertaisesti hyvä ihminen ja minä olen vain tunnevammainen. Välitän, todella kovin. Ahdistun jos en kuule vähään aikaan missä menee, arvostan yhteistä aikaa, mikään ei tunnu niin ihanalta kuin kadota kainaloon ja tuntea tulevansa suojelluksi. Mutta samaan aikaan tiedostan etten uskalla luottaa kunnolla. En, vaikka syytä epäluottamukseen ei ole ainuttakaan. Silti sisälläni sotilaat kiillottavat peitsiään ja haarniskoitaan valmiina pettymään ja käymään sotaa.
Ei, yritän kertoa itselleni. Se on turhaa. Mitään ei tule tapahtumaan.
Tiedän, että sanomalla pelot ääneen lietson pelkoa. Fake it 'til you make it. Hoen itselleni että olen päässyt yli varhaislapsuuden kiintymyssuhteiden (tai niiden puutten) takia johtuvasta hylkäämisen pelosta. Teeskentelen tietäväni että kaikki eivät arvostele minua yhtä paljon kuin ääni päässäni. Tiedän että jotkut pitävät minusta, mutta en yksinkertaisesti ymmärrä miksi. Eihän minussa ole mitään arvostettavaa.
Toinen vain on niin reipas. Kaikkien kaveri. Hengenpelastaja. Siihen on niin vaikea verrata omia ominaisuuksia jotka näen vääristyneen linssin läpi: ahdistunut. Ei kavereita. Peloissaan.
Mutta tiedän, se pieni rationaalinen osa minusta tietää, että asioilla on kaksi puolta.
Toinen raivoaa liikenteessä. Ärsyttää ihmisiä. Tupakoi kännissä. Minä uskallan lähteä yksin vaikka toiselle puolelle maapalloa. Tulen toimeen kaikkien kanssa. Välitän heikoimmista.
Viime aikoina olen ymmärtänyt kuinka hukassa oma identiteettini on. Työnhaussa pitää kertoa itsestään ja hyvistä ominaisuuksistaan, mietin, kerron, enkä mielestäni valehtele. Mutta mistä minä sen tiedän, enhän tiedä itsekään edes millainen olen.
Työhakemuksista kuuluu harvoin vastauksia. Pisimmillään olen ollut avoimessa haastattelussa ja toivon, toivon niin kovin että sieltä saisi edes jonkinlaisen paikan. Tunnen olevani jumissa, kirotussa limbossa, mistä pystyn rakentamaan itselleni elämän kun palaset putoilevat pois nopeammin kuin ehdin rakentamaan edes perustusta.
Tuuletin hohkaa lähes taukoamatta, mutta ilma liikkuu vain hieman. Iho on jatkuvasti nihkeä ja kutiseva. Viikkoon en tehnyt muuta kuin kärsin migreenistä.
Kuumassa, tukalassa huoneessa istuessani minulla on aikaa ajatella. Liikaa aikaa. Miten joku saattaa vieläkin olla kiinnostunut minusta yli vuoden jälkeen vaikka toinen on yksinkertaisesti niin hyvä ihminen ja minä olen tällainen tyhjä, ontto kuori. Kuvittelen tuntevani kaikenlaisia tunteita, mutta pelkään edelleen luottaa. Pelkään, että sillä hetkellä kun paljastan epävarmuuteni ja kerron kuinka paljon pelkään, kaikki romahtaa. Eli uskottelen itselleni että totta kai luotan koska toinen on yksinkertaisesti hyvä ihminen ja minä olen vain tunnevammainen. Välitän, todella kovin. Ahdistun jos en kuule vähään aikaan missä menee, arvostan yhteistä aikaa, mikään ei tunnu niin ihanalta kuin kadota kainaloon ja tuntea tulevansa suojelluksi. Mutta samaan aikaan tiedostan etten uskalla luottaa kunnolla. En, vaikka syytä epäluottamukseen ei ole ainuttakaan. Silti sisälläni sotilaat kiillottavat peitsiään ja haarniskoitaan valmiina pettymään ja käymään sotaa.
Ei, yritän kertoa itselleni. Se on turhaa. Mitään ei tule tapahtumaan.
Tiedän, että sanomalla pelot ääneen lietson pelkoa. Fake it 'til you make it. Hoen itselleni että olen päässyt yli varhaislapsuuden kiintymyssuhteiden (tai niiden puutten) takia johtuvasta hylkäämisen pelosta. Teeskentelen tietäväni että kaikki eivät arvostele minua yhtä paljon kuin ääni päässäni. Tiedän että jotkut pitävät minusta, mutta en yksinkertaisesti ymmärrä miksi. Eihän minussa ole mitään arvostettavaa.
Toinen vain on niin reipas. Kaikkien kaveri. Hengenpelastaja. Siihen on niin vaikea verrata omia ominaisuuksia jotka näen vääristyneen linssin läpi: ahdistunut. Ei kavereita. Peloissaan.
Mutta tiedän, se pieni rationaalinen osa minusta tietää, että asioilla on kaksi puolta.
Toinen raivoaa liikenteessä. Ärsyttää ihmisiä. Tupakoi kännissä. Minä uskallan lähteä yksin vaikka toiselle puolelle maapalloa. Tulen toimeen kaikkien kanssa. Välitän heikoimmista.
Viime aikoina olen ymmärtänyt kuinka hukassa oma identiteettini on. Työnhaussa pitää kertoa itsestään ja hyvistä ominaisuuksistaan, mietin, kerron, enkä mielestäni valehtele. Mutta mistä minä sen tiedän, enhän tiedä itsekään edes millainen olen.
maanantai 9. heinäkuuta 2018
On a steady diet of soda pop and Ritalin
Ahdistaa vietävästi.
No, vietävästi on ehkä liian väkevä sana kuvaamaan tunnetta, joka on siellä jossain mutta joka on verhoutunut apatian latistavaan verhoon. Haluaisin nukkua enemmän mutta sängyn pehmeydestä huolimatta uni ei tule takaisin. Nälkä kurnii jatkuvasti mutta ei jaksa mennä kauppaan tai tehdä ruokaa.
Ei ole edes mitään kirjoitettavaa. Pelkkää apatiaa, surkeaa apatiaa.
lauantai 7. heinäkuuta 2018
It's like a throbbing tooth ache of the mind
Väsymys, haukotus, jatkuva uupumus. Ajatus ei kulje, silmien takana tuntuu oudolta. Kaksi päivää myöhemmin se iskee. Pieni kipu vasemmalla puolella päätä, väsyttää ja haluaa vain maata paikoillaan ja olla.
Otan lääkettä reilusti, asetan herätyksen tunnin päähän ja suljen silmäni. Ei väsytä, mutta haluan vain nukahtaa. Äänet kantautuu olohuoneesta. Jonkin ajan kuluttua tunnen herääväni, olo on kohentunut. Ei voi sanoa hyväksi, mutta paremmaksi.
Botox on selvästi tehnyt kohtauksista lievempiä, muutamaa kertaa lukuun ottamatta en ole tuntenut kovin pahaa kipua. Mutta silti jatkuva väsymys, pään kosketusarkuus, pienet kivut ja kaikki liitännäisoireet tekevät migreenistä kamalimman sairauden mitä minulla on. Jatkuva kipu masentaa ja ahdistaa, tekee epätoivoiseksi.
Totesin kerran ystävälleni että jos saisin valita kumpi minusta poistettaisiin, masennus vai migeeni, valitsisin migreenin silmää räpäyttämättä. Masennuksen kanssa on loppujen lopuksi helpompi olla ja elää.
maanantai 2. heinäkuuta 2018
[Pistol cocking, gunshot]
Työhakemus numero yksi
kaksi
kolme
neljä
...
en muista mihin kaikkialle olen hakenut
...
...
Perjantaiaamu oli märkä, hikinen ja kuuma. Tornitalon seitsemäs kerros oli vieras, käsittämättömästi vielä enemmän neuvostoliittolainen kuin tuttu neljäs kerros. Depressiokoulun vetäjät puhuivat kuin vähä-älyiselle lapselle, oletin vähintään saavani kiiltokuvan kertoessani valmistumisestani. Haluavat minut sinne mukaan mutta jos saat töitä niin se menee tietenkin kaiken edelle! Paino sanalla jos.
Kävellessäni kohti ruokakauppaa ahdistus laskeutui askel askeleelta. Vetäjät ovat selkeästi tottuneet kommunikoimaan todella sairaiden ja elämänhallintansa menettäneiden kanssa. Harjoitellaan sosiaalisia taitoja ja ryhmässä olemista. Rastita tästä onko mieliala huono kohtalainen vai hyvä. Oletko käynyt kävelyllä? Hieno juttu! Päässäni pohdin, olenko ollenkaan ollut oikeassa paikassa. Sosiaaliset taitoni ovat erinomaiset, varsinkin siihen nähden että olen äärimmäisen introvertti joka väsyy lähes kaikesta sosiaalisesta kontaktista. Osaan ryhmätöitä. Olen aikuinen jollaon ei ole ongelmia.
Vaieikö ole onko?
Ja kaupassa ahdistaa, bussissa ahdistaa, kotona ahdistaa. Myönnettäköön, ahdistus ei ole enää niin terävää, koska mikään ei ole enää niin terävää. Olen uskomattoman apaattinen, olen viimeinkin päässyt tähän tilaan, jossa tunteet ovat vain latistuneet, kiitos SNRI-lääkkeiden.
Seuraava viikko on turhaa, työhakemusta työhakemuksen perään ei kukaan sinua palkkaa kuitenkaan!
Ajetaan kartingia, rata on kylmä, auto ei saa pitoa. En saa parannettua aikaani kuin .6 s. Koko kahden kuukauden ajan parannus melkein 7 s, siitä pitää olla ylpeä. Tai, olisin jos en olisi niin pettynyt etten saanut sitä alemmas.
Asiat joista olen ylpeä itsessäni:
Keksin vain asioita, joista periaatteessa voisi olla ylpeä. Mutta ei, en ole tarpeeksi hyvä. Kaikki tai ei mitään.
Muut kirjoittavat paremmin, kuvailevasti, kauniisti. Itse lätkin sanoja paperille ja siitä tulee ruma kaaos, jota ei seuraa kukaan muu kuin minä itse. Muut piirtävät paremmin, omat tekeleeni ovat rumia ja täysin kelvottomia. Muut pelaavat paremmin, en tee oikeita päätöksiä, teen virheitä jatkuvasti, en ole tarpeeksi hyvä. Voisin jatkaa ikuisuuksiin.
et ansaitse mitään valmistujaisjuhlia
miksi ihmeessä joku edes pitää sinusta
varmaan joku hetkellinen mielenhäiriö
kaikki vain valehtelevat
olet viallinen ja kaikki tietävät sen
pettymys
ai sait kuulla eilen kehuja tosi pitkältä rekkakuskilta kuinka olet niin hyvännäköinen ja ihana
joo niin varmaan
Miksi pyörittelen näitä ääniä päässäni? Eivät ihmiset voi jatkuvasti valehdella. Eiväthän?
kaksi
kolme
neljä
...
en muista mihin kaikkialle olen hakenut
...
...
Perjantaiaamu oli märkä, hikinen ja kuuma. Tornitalon seitsemäs kerros oli vieras, käsittämättömästi vielä enemmän neuvostoliittolainen kuin tuttu neljäs kerros. Depressiokoulun vetäjät puhuivat kuin vähä-älyiselle lapselle, oletin vähintään saavani kiiltokuvan kertoessani valmistumisestani. Haluavat minut sinne mukaan mutta jos saat töitä niin se menee tietenkin kaiken edelle! Paino sanalla jos.
Kävellessäni kohti ruokakauppaa ahdistus laskeutui askel askeleelta. Vetäjät ovat selkeästi tottuneet kommunikoimaan todella sairaiden ja elämänhallintansa menettäneiden kanssa. Harjoitellaan sosiaalisia taitoja ja ryhmässä olemista. Rastita tästä onko mieliala huono kohtalainen vai hyvä. Oletko käynyt kävelyllä? Hieno juttu! Päässäni pohdin, olenko ollenkaan ollut oikeassa paikassa. Sosiaaliset taitoni ovat erinomaiset, varsinkin siihen nähden että olen äärimmäisen introvertti joka väsyy lähes kaikesta sosiaalisesta kontaktista. Osaan ryhmätöitä. Olen aikuinen jolla
Vai
Ja kaupassa ahdistaa, bussissa ahdistaa, kotona ahdistaa. Myönnettäköön, ahdistus ei ole enää niin terävää, koska mikään ei ole enää niin terävää. Olen uskomattoman apaattinen, olen viimeinkin päässyt tähän tilaan, jossa tunteet ovat vain latistuneet, kiitos SNRI-lääkkeiden.
Seuraava viikko on turhaa, työhakemusta työhakemuksen perään ei kukaan sinua palkkaa kuitenkaan!
Ajetaan kartingia, rata on kylmä, auto ei saa pitoa. En saa parannettua aikaani kuin .6 s. Koko kahden kuukauden ajan parannus melkein 7 s, siitä pitää olla ylpeä. Tai, olisin jos en olisi niin pettynyt etten saanut sitä alemmas.
Asiat joista olen ylpeä itsessäni:
Keksin vain asioita, joista periaatteessa voisi olla ylpeä. Mutta ei, en ole tarpeeksi hyvä. Kaikki tai ei mitään.
Muut kirjoittavat paremmin, kuvailevasti, kauniisti. Itse lätkin sanoja paperille ja siitä tulee ruma kaaos, jota ei seuraa kukaan muu kuin minä itse. Muut piirtävät paremmin, omat tekeleeni ovat rumia ja täysin kelvottomia. Muut pelaavat paremmin, en tee oikeita päätöksiä, teen virheitä jatkuvasti, en ole tarpeeksi hyvä. Voisin jatkaa ikuisuuksiin.
et ansaitse mitään valmistujaisjuhlia
miksi ihmeessä joku edes pitää sinusta
varmaan joku hetkellinen mielenhäiriö
kaikki vain valehtelevat
olet viallinen ja kaikki tietävät sen
pettymys
ai sait kuulla eilen kehuja tosi pitkältä rekkakuskilta kuinka olet niin hyvännäköinen ja ihana
joo niin varmaan
Miksi pyörittelen näitä ääniä päässäni? Eivät ihmiset voi jatkuvasti valehdella. Eiväthän?
maanantai 25. kesäkuuta 2018
[Razor blades scraping on glass surface]
Luulen, että olen kadottanut suhteellisuudentajuni täysin. Muistelen keskusteluja, jossa lapsuudenkaveri kertoo miten tarvitsi eritysjärjestelyjä yo-kirjoituksissa ja miten kaikki oli niin kamalaa, koska hänelle oli diagnosoitu lievä ahdistus.
Luen tekstejä netistä, jossa bloggaaja kirjoittaa miten on kurjaa ja ei jaksa. On niin mielenterveysongelmainen, hänelle oli diagnosoitu lievä masennus.
Itse pääsin lääkityksillä laskeutumaan keskivaikealle masennukselle, mutta silti olen ihmeissäni. Eihän se voi nyt olla niinkään vakava koska ihmisillä on paljon kärsimystä jo lievissäkin! Ties vaikka saisivat sairaslomaakin! Ja itse syön lääkettä lääkkeen perään koska koulusta on valmistuttava ja töihin on päästävä. Olen joutunut luopumaan lamotriginista ja olen apaattisempi kuin aikoihin. Elämässä on nautintoa tuottavia asioita tasan nolla plus miinus yksi kappaletta, useimmiten se on vain tyhjyys tyhjyys tyhjyys tyhjyys.
Ja sätin itseäni, miksi olen tällainen, en ole tarpeeksi sairas mutta olen liian huono etten ole tehnyt mitään oikein. Toiset suhaa hyvissä työpaikoissa tai ulkomailla, itsellekin on kertynyt hieno saldo opiskelujen aikana ja nyt se kaikki on turhaa, kuten lukionkin jälkeen.
Kirjoitan työhakemusta ja yritän olla niin ammattimaista ja myyvää. Todennäköisesti näkevät kaiken sen läpi. Mutta pakko sitä on yrittää, joskus toisille kertoessa rupean itsekin uskomaan valheeseeni "kyllä tällä alalla nyt pitäisi jotain työtä saada!". Silmät kirkkaina valehtelen optimismistani.
Kaikki äänet ärsyttävät, haluan olla yksin.
Hiljaisuudessa.
Rauhassa.
Hiljaa.
Lievässä masennuksessani nirhasin käsiä harpilla.
Vaikeassa masennuksessani availin reisiä partaterällä.
Keskivaikeassa masennuksessani en tee mitään koska niin ei saa tehdä.
Ja mietin, miksi ihmeessä mietin edes mitään diagnooseja, sillä ne eivät taida kertoa mitään totuudesta, mitä ei itse ole päästänyt suustaan ulos.
Luen tekstejä netistä, jossa bloggaaja kirjoittaa miten on kurjaa ja ei jaksa. On niin mielenterveysongelmainen, hänelle oli diagnosoitu lievä masennus.
Itse pääsin lääkityksillä laskeutumaan keskivaikealle masennukselle, mutta silti olen ihmeissäni. Eihän se voi nyt olla niinkään vakava koska ihmisillä on paljon kärsimystä jo lievissäkin! Ties vaikka saisivat sairaslomaakin! Ja itse syön lääkettä lääkkeen perään koska koulusta on valmistuttava ja töihin on päästävä. Olen joutunut luopumaan lamotriginista ja olen apaattisempi kuin aikoihin. Elämässä on nautintoa tuottavia asioita tasan nolla plus miinus yksi kappaletta, useimmiten se on vain tyhjyys tyhjyys tyhjyys tyhjyys.
Ja sätin itseäni, miksi olen tällainen, en ole tarpeeksi sairas mutta olen liian huono etten ole tehnyt mitään oikein. Toiset suhaa hyvissä työpaikoissa tai ulkomailla, itsellekin on kertynyt hieno saldo opiskelujen aikana ja nyt se kaikki on turhaa, kuten lukionkin jälkeen.
Kirjoitan työhakemusta ja yritän olla niin ammattimaista ja myyvää. Todennäköisesti näkevät kaiken sen läpi. Mutta pakko sitä on yrittää, joskus toisille kertoessa rupean itsekin uskomaan valheeseeni "kyllä tällä alalla nyt pitäisi jotain työtä saada!". Silmät kirkkaina valehtelen optimismistani.
Kaikki äänet ärsyttävät, haluan olla yksin.
Hiljaisuudessa.
Rauhassa.
Hiljaa.
Lievässä masennuksessani nirhasin käsiä harpilla.
Vaikeassa masennuksessani availin reisiä partaterällä.
Keskivaikeassa masennuksessani en tee mitään koska niin ei saa tehdä.
Ja mietin, miksi ihmeessä mietin edes mitään diagnooseja, sillä ne eivät taida kertoa mitään totuudesta, mitä ei itse ole päästänyt suustaan ulos.
tiistai 19. kesäkuuta 2018
Run home, kids, while you still have homes
Sitä on ollu niin väsynyt ettei ole edes kirjoittanut. Tai, no, väsynyt ja väsynyt. Uupunut. Poikki. Henkisesti finaalissa.
Oppari hyväksyttiin, tutkintotodistushakemus istuu järjestelmän rattaissa ja opiskeluoikeutta on jäljellä kuukausi ja yksitoista päivää. Tein sen. Lopultakin. Ja sitten alkoi migreenit koska miksipä ei. Botox on niin kallista, että lääkekatot paukkuvat ja apteekkari tenttaa, ettei mulla vain olisi lääkkeitä vielä kotona koska Kela tietää!
Kofeiini koukuttaa, Tamriel on uusi kotimaa ja silmiä kutittelee jatkuva tyhjyys. Töitä pitää hakea ihan än-yy-tee-NYT kun valmistuu mutta ei ennen koska en voi hakea töitä jos en ole valmis insinööri. Yritän epätoivoisesti koota jonkinnäköistä portfoliota, osaamista, sculptaamista ja JavaScriptiä mutta mikään ei tartu mihinkään.
Hoitajan mielestä olisin hyvä osallistuja depressiokouluun, ja vastasin myöntyvästi, samaan aikaan ajatellen "pffft, nehän on semmosille ihmisille jotka on oikeesti sairaita, mä oon vain vähän alakuloinen". Samoihin aikoihin venlafaksiinia nostettiin vielä uudestaan (225 mg), lamotrigiinista oli luovuttava ainakin hetkellisesti mysteeri-ihottuman takia. Saa nähdä saako uuden tilalle vai mennäänkö tällä eteenpäin.
Kaipaan inspiraatiota ja sitä, että päässä liikkuisi jotakin, vaikka onhan elokuva-arvostelujen tuijottaminen YouTubestakin ajanvietettä. Se kun vain ei ole kovin kehittävää.
Oppari hyväksyttiin, tutkintotodistushakemus istuu järjestelmän rattaissa ja opiskeluoikeutta on jäljellä kuukausi ja yksitoista päivää. Tein sen. Lopultakin. Ja sitten alkoi migreenit koska miksipä ei. Botox on niin kallista, että lääkekatot paukkuvat ja apteekkari tenttaa, ettei mulla vain olisi lääkkeitä vielä kotona koska Kela tietää!
Kofeiini koukuttaa, Tamriel on uusi kotimaa ja silmiä kutittelee jatkuva tyhjyys. Töitä pitää hakea ihan än-yy-tee-NYT kun valmistuu mutta ei ennen koska en voi hakea töitä jos en ole valmis insinööri. Yritän epätoivoisesti koota jonkinnäköistä portfoliota, osaamista, sculptaamista ja JavaScriptiä mutta mikään ei tartu mihinkään.
Hoitajan mielestä olisin hyvä osallistuja depressiokouluun, ja vastasin myöntyvästi, samaan aikaan ajatellen "pffft, nehän on semmosille ihmisille jotka on oikeesti sairaita, mä oon vain vähän alakuloinen". Samoihin aikoihin venlafaksiinia nostettiin vielä uudestaan (225 mg), lamotrigiinista oli luovuttava ainakin hetkellisesti mysteeri-ihottuman takia. Saa nähdä saako uuden tilalle vai mennäänkö tällä eteenpäin.
Kaipaan inspiraatiota ja sitä, että päässä liikkuisi jotakin, vaikka onhan elokuva-arvostelujen tuijottaminen YouTubestakin ajanvietettä. Se kun vain ei ole kovin kehittävää.
lauantai 5. toukokuuta 2018
keskiviikko 14. maaliskuuta 2018
Sideways for attention, longways for results
Lamotriginin avulla mieliala hyppäsi uusiin korkeuksiin. Olin iloinen, tein ruokaa, kirjoitin raportteja ja opparia, jaksoin tehdä kaikkea.
"Kirjataan sitten toi tarkasti ylös että jo noin pienestä annoksesta tulee hyvä vaikutus. Se nimittäin voi tarkoittaa sitä että jos sitä nostetaan liikaa, voi olo mennä vähän turhan korkeaksi"
...tuntuu että psykiatrian polilla lasketaan päiviä hypomaniaan.
Olo tasoittui kuitenkin, en lähtenyt sekoilemaan, ja nyt olen melkein normaali (jos nyt voi sanoa olevansa normaali kun käyttää masennuslääkettä, mielialan tasaajaa jonka pakkausselosteessa lukee Lamotrigin Orion ‑valmistetta voidaan käyttää aikuisille ja yli 18‑vuotiaille ainoana lääkkeenä tai yhdessä muiden lääkkeiden kanssa estämään kaksisuuntaisen mielialahäiriön depressiovaiheita. Vielä ei tiedetä, miten Lamotrigin Orion vaikuttaa aivoissa saadessaan aikaan tämän vaikutuksen ja ottaa päähänsä hermomyrkkyä krooniseen kipuun). Normaali ja terve yksilö! Huippulaatua!
Silti kirjoittaminen tökkii. Välillä olen hyvin ahdistunut ja epävarma. Tuleeko musta koskaan mitään?
Olen hirveän kateellinen kissalle, joka tälläkin hetkellä nukkuu onnellisena viltin päällä. Sillä on olemassa vain tämä hetki, ja jos se haluaa läheisyyttä, se kiipeää syliin ja istuu siinä. Joku aina haluaa silittää sitä.
"Kirjataan sitten toi tarkasti ylös että jo noin pienestä annoksesta tulee hyvä vaikutus. Se nimittäin voi tarkoittaa sitä että jos sitä nostetaan liikaa, voi olo mennä vähän turhan korkeaksi"
...tuntuu että psykiatrian polilla lasketaan päiviä hypomaniaan.
Olo tasoittui kuitenkin, en lähtenyt sekoilemaan, ja nyt olen melkein normaali (jos nyt voi sanoa olevansa normaali kun käyttää masennuslääkettä, mielialan tasaajaa jonka pakkausselosteessa lukee Lamotrigin Orion ‑valmistetta voidaan käyttää aikuisille ja yli 18‑vuotiaille ainoana lääkkeenä tai yhdessä muiden lääkkeiden kanssa estämään kaksisuuntaisen mielialahäiriön depressiovaiheita. Vielä ei tiedetä, miten Lamotrigin Orion vaikuttaa aivoissa saadessaan aikaan tämän vaikutuksen ja ottaa päähänsä hermomyrkkyä krooniseen kipuun). Normaali ja terve yksilö! Huippulaatua!
Silti kirjoittaminen tökkii. Välillä olen hyvin ahdistunut ja epävarma. Tuleeko musta koskaan mitään?
Olen hirveän kateellinen kissalle, joka tälläkin hetkellä nukkuu onnellisena viltin päällä. Sillä on olemassa vain tämä hetki, ja jos se haluaa läheisyyttä, se kiipeää syliin ja istuu siinä. Joku aina haluaa silittää sitä.
torstai 8. helmikuuta 2018
"Second verse worse than the first!"
Ei tätä jaksa.
Vai jaksaako sittenkin?
En tiedä. Psykiatrinen hoitaja vihjaa että pitäisi keksiä hoidolle tavoite. Resurssit on rajalliset eikä minunkaltaisia lähes täysin toimintakykyisiä potilaita haluta pitää menoeränä.
Olen vuoden myöhässä opparin kanssa.
Venlafaksiinin lisäksi aloitettiin mielialaa tasaava lääke. Luulen että olen lääkkeillä hamaan tulevaisuuteen, määrät vain nousevat ja nousevat.
Joskus voin ihan hyvin.
Joskus jalat heiluu ahdistuksesta eikä saa henkeä.
Joskus terät tietokoneen alla kutsuvat.
Useimmiten uskon, että kaikki vihaavat minua.
Eristäydyn muista. En halua ketään lähelleni.
Pois pois pois pois pois pois pois pois.
Äiti myönsi viimeinkin etteivät he ole isän kanssa koskaan kehuneet meitä mistään.
Enkä osaa ottaa nykyisin kehuja vastaan muuna kuin valheena.
Sattumaa kai se on vain. Eikö niin?
Vai jaksaako sittenkin?
En tiedä. Psykiatrinen hoitaja vihjaa että pitäisi keksiä hoidolle tavoite. Resurssit on rajalliset eikä minunkaltaisia lähes täysin toimintakykyisiä potilaita haluta pitää menoeränä.
Olen vuoden myöhässä opparin kanssa.
Venlafaksiinin lisäksi aloitettiin mielialaa tasaava lääke. Luulen että olen lääkkeillä hamaan tulevaisuuteen, määrät vain nousevat ja nousevat.
Joskus voin ihan hyvin.
Joskus jalat heiluu ahdistuksesta eikä saa henkeä.
Joskus terät tietokoneen alla kutsuvat.
Useimmiten uskon, että kaikki vihaavat minua.
Eristäydyn muista. En halua ketään lähelleni.
Pois pois pois pois pois pois pois pois.
Äiti myönsi viimeinkin etteivät he ole isän kanssa koskaan kehuneet meitä mistään.
Enkä osaa ottaa nykyisin kehuja vastaan muuna kuin valheena.
Sattumaa kai se on vain. Eikö niin?
lauantai 21. lokakuuta 2017
You say God
Tajusin, että olen tehnyt asioita, joita en muista tehneeni. Välillä voin hyvin, välillä en saa unta päässä huutavien äänien takia, välillä olen masentuneempi kuin aikoihin ja lautaset homehtuvat tiskialtaaseen.
Psykiatrian poli lähetti ensimmäisen kutsukirjeensä vanhaan osoitteeseeni Japaniin ja aika siirtyi kuukaudella. Pääsin sitten lopulta sinne viime torstaina.
Psykiatri luettelee eri lääkkeiden nimiä, ne eivät sano minulle mitään muutamaa tuttua termiä lukuun ottamatta. Kysellään perheen sairaushistoriaa, paljon mielialahäiriöitä. Lähisuvussa kaksisuuntaista. Se ja kertomukseni mielialan aaltoilusta saa psykiatrin toteamaan "pidetään se kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuus tässä hollilla" . Määrää Venlafaksiinin lisäksi Ketipinoria iltakäyttöön, sen pitäisi korjata uniongelmat ja mahdollisesti auttaa mielialan tasaamisessa.
Otin eilen Ketipinoria ensimmäisen kerran, nukahdin parin tunnin sisällä, enkä herännyt yöllä kertaakaan. Näin japaninkielistä unta Japanista. Jälleen kerran.
Psykiatrian poli lähetti ensimmäisen kutsukirjeensä vanhaan osoitteeseeni Japaniin ja aika siirtyi kuukaudella. Pääsin sitten lopulta sinne viime torstaina.
Psykiatri luettelee eri lääkkeiden nimiä, ne eivät sano minulle mitään muutamaa tuttua termiä lukuun ottamatta. Kysellään perheen sairaushistoriaa, paljon mielialahäiriöitä. Lähisuvussa kaksisuuntaista. Se ja kertomukseni mielialan aaltoilusta saa psykiatrin toteamaan "pidetään se kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuus tässä hollilla" . Määrää Venlafaksiinin lisäksi Ketipinoria iltakäyttöön, sen pitäisi korjata uniongelmat ja mahdollisesti auttaa mielialan tasaamisessa.
Otin eilen Ketipinoria ensimmäisen kerran, nukahdin parin tunnin sisällä, enkä herännyt yöllä kertaakaan. Näin japaninkielistä unta Japanista. Jälleen kerran.
maanantai 17. heinäkuuta 2017
You got to suffer for the cure
Niin pitkä aika viime merkinnästä.
Pidän kirjaa mielialoista, jotta osaisin kertoa tarkemmin niistä jos joskus pääsisin psykiatrille. Olen odottanut aikaa noin kaksi kuukautta, puhelimessa ajan sanottiin olevan syyskuulle, mutten ole saanut varmistusta siitä.
Olen löytänyt turvasatamani jälleen Azerothista, WoWiin pystyy upottamaan kaiken.
Sen lisäksi minulla on parimetrinen, parrakas rekkakuski suojanani. Mieli pysyy parempana, kun tietää, että joku tykkää "tosi, tosi kovin".
Vain joskus epätoivoisina hetkinä tekee mieli viiltää, mutta tieto siitä, että joku olisi oikeasti huolissaan, riittää pitämään poissa.
Ehkä voin ainakin ihan kohtalaisesti tällä hetkellä.
Ja minulla on ihan järkyttävä ikävä Japaniin.
Pidän kirjaa mielialoista, jotta osaisin kertoa tarkemmin niistä jos joskus pääsisin psykiatrille. Olen odottanut aikaa noin kaksi kuukautta, puhelimessa ajan sanottiin olevan syyskuulle, mutten ole saanut varmistusta siitä.
Olen löytänyt turvasatamani jälleen Azerothista, WoWiin pystyy upottamaan kaiken.
Sen lisäksi minulla on parimetrinen, parrakas rekkakuski suojanani. Mieli pysyy parempana, kun tietää, että joku tykkää "tosi, tosi kovin".
Vain joskus epätoivoisina hetkinä tekee mieli viiltää, mutta tieto siitä, että joku olisi oikeasti huolissaan, riittää pitämään poissa.
Ehkä voin ainakin ihan kohtalaisesti tällä hetkellä.
Ja minulla on ihan järkyttävä ikävä Japaniin.
maanantai 8. toukokuuta 2017
When we fuck, we are all God's people
"I won't regret
So I memorize the words to the porno movies
It's the only thing I want to believe
I memorize the words to the porno movies
This is a new religion to me"
Taas onnistunut tilanteeseen jossa kukaan ei oikeasti välitä kenestäkään. Pelkkää fyysistä, siinä kaikki. Kolme viikonlopun aikana. Kaksi vähän pidemmälle.
Musta ei ole mitään jäljellä.
Tietenkään kukaan ei tiedä toisista. Miksi tietäisi? Ei sillä väliä, kaikki ovat vain käyttötavaraa.
Minä olen käyttötavara. He ovat käyttäjiä.
Yhden kanssa puhuttiin pitkään. Ehkä saatiin jonkinlainen side välillemme, ollaan vietetty aikaa muutenkin. Mutta ei sen enempää.
Viimeisin ei jäänyt edes nukkumaan, en kyllä pyytänytkään. En välttämättä olisi halunnut, mutta samaan aikaan olisin. Haluan teeskennellä edes sen hetken että joku välittää.
Että merkitsisin jollekin jotakin.
Haluaisin viiltää, mutta tiedän, ettei se ole fiksua. Varsinkin jos näen sen, jonka kanssa olen viettänyt aikaa, uudestaan. Se tietää. Ehkä jopa välittää.
En halua vaikuttaa hullulta.
Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, ettei tämäniltainen enää jatka keskustelua, jota olemme käyneet viikon viesteillä. Sai varmaan mitä halusi. Ja niin kai minäkin, menin mukaan leikkiin.
Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
Mutta se hyödytön jutustelu saa päivät kulumaan nopeammin. Tuntuu että jotakuta kiinnostaisi. Etten ole vain yhdentekevä henkilö jossain ei-missään. Mutta ne aina haluavat jotakin. Kuvittelen että itsekin haluan sitä. Ja lopputulos on tämä.
"Put me in the motorcade
put me in the death parade
dress me up and take me
dress me up and make me
your dying god"
So I memorize the words to the porno movies
It's the only thing I want to believe
I memorize the words to the porno movies
This is a new religion to me"
Taas onnistunut tilanteeseen jossa kukaan ei oikeasti välitä kenestäkään. Pelkkää fyysistä, siinä kaikki. Kolme viikonlopun aikana. Kaksi vähän pidemmälle.
Musta ei ole mitään jäljellä.
Tietenkään kukaan ei tiedä toisista. Miksi tietäisi? Ei sillä väliä, kaikki ovat vain käyttötavaraa.
Minä olen käyttötavara. He ovat käyttäjiä.
Yhden kanssa puhuttiin pitkään. Ehkä saatiin jonkinlainen side välillemme, ollaan vietetty aikaa muutenkin. Mutta ei sen enempää.
Viimeisin ei jäänyt edes nukkumaan, en kyllä pyytänytkään. En välttämättä olisi halunnut, mutta samaan aikaan olisin. Haluan teeskennellä edes sen hetken että joku välittää.
Että merkitsisin jollekin jotakin.
Haluaisin viiltää, mutta tiedän, ettei se ole fiksua. Varsinkin jos näen sen, jonka kanssa olen viettänyt aikaa, uudestaan. Se tietää. Ehkä jopa välittää.
En halua vaikuttaa hullulta.
Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, ettei tämäniltainen enää jatka keskustelua, jota olemme käyneet viikon viesteillä. Sai varmaan mitä halusi. Ja niin kai minäkin, menin mukaan leikkiin.
Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
Mutta se hyödytön jutustelu saa päivät kulumaan nopeammin. Tuntuu että jotakuta kiinnostaisi. Etten ole vain yhdentekevä henkilö jossain ei-missään. Mutta ne aina haluavat jotakin. Kuvittelen että itsekin haluan sitä. Ja lopputulos on tämä.
"Put me in the motorcade
put me in the death parade
dress me up and take me
dress me up and make me
your dying god"
tiistai 2. toukokuuta 2017
(Hate you the way I do)
Käsivarsi taas auki. Pelkkä ojentaminen sattuu.
Lyhistyn keittiön lattialle ja itken, en sitä kaunista elokuvaitkua vaan huutoitkua kun kaikki tuntuu murtuvan ympäriltä.
Katson tuttua hittisarjaa ja samaistun teemoihin aivan liikaa. Olen niin yksin.
Äiti soittaa kysyäkseen kuulumisia. En jaksa vastata moninaisesti.
Ja huomenna on työhaastattelu puhelimitse Tokioon.
Lyhistyn keittiön lattialle ja itken, en sitä kaunista elokuvaitkua vaan huutoitkua kun kaikki tuntuu murtuvan ympäriltä.
Katson tuttua hittisarjaa ja samaistun teemoihin aivan liikaa. Olen niin yksin.
Äiti soittaa kysyäkseen kuulumisia. En jaksa vastata moninaisesti.
Ja huomenna on työhaastattelu puhelimitse Tokioon.
sunnuntai 2. huhtikuuta 2017
Get back you're always gonna please him
Yritän epätoivoisesti kurotella kohti jotain, joka voisi auttaa tähän yksinäisyyteen. Verhoan tunteet normaaliin kanssakäymiseen, tyhjään vitsailuun, turhiin viesteihin.
Mutta voih, kuinka haluaisinkaan sanoa mitä asioita oikeasti päässäni liikkuu.
Miten terä tietokoneen alla piilotettuna kutsuu jälleen.
Miten mietin iltaisin, miten onnistuisin kuolemaan.
Mietin miten avaan ranteen, nilkan, käsivarren.
Miten ketään ei kiinnosta, olenko täällä vai en.
Miten olen väsynyt elämään.
Ja kuinka paljon välitän näistä parista yksilöstä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.
Ja siltikään en pysty avaamaan suutani.
Näin toisen nopeasti eräänä iltapäivänä. En olisi halunnut mitään muuta niin paljon kuin halauksen, mutten saanut liikutettuani itseäni. En avattua suutani. En ilmaistua ajatuksiani mitenkään.
Olen surkea ihminen.
Mutta voih, kuinka haluaisinkaan sanoa mitä asioita oikeasti päässäni liikkuu.
Miten terä tietokoneen alla piilotettuna kutsuu jälleen.
Miten mietin iltaisin, miten onnistuisin kuolemaan.
Mietin miten avaan ranteen, nilkan, käsivarren.
Miten ketään ei kiinnosta, olenko täällä vai en.
Miten olen väsynyt elämään.
Ja kuinka paljon välitän näistä parista yksilöstä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.
Ja siltikään en pysty avaamaan suutani.
Näin toisen nopeasti eräänä iltapäivänä. En olisi halunnut mitään muuta niin paljon kuin halauksen, mutten saanut liikutettuani itseäni. En avattua suutani. En ilmaistua ajatuksiani mitenkään.
Olen surkea ihminen.
perjantai 24. maaliskuuta 2017
Alone
Suomessa.
Taas kerran.
Saksalainen meni Saksaan, tuskin tapaamme enää koskaan. Olo on tyhjä, flunssainen, kipeä. Väsynyt. Niin kovin väsynyt. Jet lag on harvinaisen vahvana, heräilen liian aikaisin ja olen kuuden jälkeen rättiväsynyt.
Olen yksinäinen mutta vihaan noin 90 % ihmisistä, jotka tiedän. Pidän vain parista.
Hiirimatto on jälleen täynnä kissankarvoja.
Taas kerran.
Saksalainen meni Saksaan, tuskin tapaamme enää koskaan. Olo on tyhjä, flunssainen, kipeä. Väsynyt. Niin kovin väsynyt. Jet lag on harvinaisen vahvana, heräilen liian aikaisin ja olen kuuden jälkeen rättiväsynyt.
Olen yksinäinen mutta vihaan noin 90 % ihmisistä, jotka tiedän. Pidän vain parista.
Hiirimatto on jälleen täynnä kissankarvoja.
keskiviikko 22. helmikuuta 2017
I'm not proud with me
Yritän astella mahdollisimman nopeasti kohti ensimmäisten bileiden ja klubin välistä juomahetkeä kohti. Liikennevaloissa humalaiset keski-ikäiset kääntyvät katsomaan: "ooh, ulkomaalainen!".
Käyn ennen klubia vaihtamassa laukun, muut ovat juosseet junaan, joudun ottamaan taksin.
Istun klubilla ennen muita, lipulla hankittu juoma edessäni. Yksi, kaksi, kolme nuorta miestä löytää pöytään. Yksi tuo uuden juoman. Huomaan saapuvat kaverit, mutta jään vielä hetkeksi juttelemaan.
Jossain kohtaa tapaan taas uusia nuoria miehiä. Toiset halaavat liian kovaa. Läimäytän yhtä poskelle, käsi hameen alla oli liikaa. Kaveri yrittää houkutella sänkyyn kanssaan kotimatkalla. Kieltäydyn kohteliaasti.
Sunnuntaina on krapula, istun suihkukopin lattialla hyvän tovin. Olo on surkea. Likainen.
Aika Japanissa käy vähiin, ahdistus kasvaa päivä päivältä.
Natori oli täysin samanlainen kuin aina ennenkin.
Käyn ennen klubia vaihtamassa laukun, muut ovat juosseet junaan, joudun ottamaan taksin.
Istun klubilla ennen muita, lipulla hankittu juoma edessäni. Yksi, kaksi, kolme nuorta miestä löytää pöytään. Yksi tuo uuden juoman. Huomaan saapuvat kaverit, mutta jään vielä hetkeksi juttelemaan.
Jossain kohtaa tapaan taas uusia nuoria miehiä. Toiset halaavat liian kovaa. Läimäytän yhtä poskelle, käsi hameen alla oli liikaa. Kaveri yrittää houkutella sänkyyn kanssaan kotimatkalla. Kieltäydyn kohteliaasti.
Sunnuntaina on krapula, istun suihkukopin lattialla hyvän tovin. Olo on surkea. Likainen.
Aika Japanissa käy vähiin, ahdistus kasvaa päivä päivältä.
Natori oli täysin samanlainen kuin aina ennenkin.
maanantai 30. tammikuuta 2017
Please say you can heal me…
"What if I could somehow store
Good memories in clouds
And fly to touch the moon
And your hand at the same time"
Good memories in clouds
And fly to touch the moon
And your hand at the same time"
Huimaa.
En ole pitkään aikaan enää kärsinyt varsinaisesti masennuksen oireista, mutta ahdistus on oikeampana ja vahvempana sitten viime kevään. Keksin mielessäni salaliittoteorioita itseäni vastaan, kaikki vihaavat sinua!, yritän puhua itselleni järkeä.
Saksalaisen sanat olen kirjoittanut Windows 10 Inkspacen muistilappuihin: Would you believe your own weather forecast? En tietenkään, olen aina väärässä. Pelkään turhia asioita, ja tiedän sen. Se haluaa että muistan sen silloinkin, kun en osaa ajatella.
Se esitteli minut tyttöystävänään tuntemattomille japanilaisille klubilla. Enkä haluaisi päästää siitä irti, mutta pelkään, että näin tulee tapahtumaan maaliskuun 21. päivänä, jolloin astun Suomeen menevään koneeseen samalla kun toinen jää odottamaan lentoa Saksaan.
Vaihtelen japanilaisen kanssa pokemoneja, se urheasti pyrkii käyttämään englantia vaikka voisimme yhtä hyvin puhua japania, todennäköisesti suuremmalla menestyksellä. Ehdottaa illallista, mutta lompakostani ei löydy rahaa, joudun kieltäytymään. Ahdistus häviää, lumihiutaleita tipahtelee taivaalta kävellessämme kohti rakennusta, jossa asun. Matkalla näen intialaisen, muttemme puhu paljon. Se lähtee nopeasti kohti asuntoaan.
Muutaman viikon kuluttua lähdemme Sapporoon kuuden ihmisen ryhmänä. Olen juhlinut omia syntymäpäiviäni ja kavereiden synttäreitä. Joulua, syksyä, talvea, kevättä. Yhtäkään viikonloppua en ole viettänyt yksin.
Suomessa minulla ei ole läheskään näin paljon ihmisiä ympärilläni.
Ja joku ihmettelee, miksen halua palata. Miksi haluan jäädä tänne onnelliseen kuplaan, jossa kaikki tuntuu olevan hyvin.
Näin unta, että olin muuttamassa Saksaan.
"It is a dumb thing to say,
But your life is better alive
Life is better alive…"
sunnuntai 29. tammikuuta 2017
die Nacht ist heiß und wir sind nackt
En osaa kuvailla oloani.
En kestä ajatusta tulevaisuudesta.
Kiinnyn niin kovin, ajatus tämän todellisuuden loppumisesta ahdistaa suuresti.
Ich liebe dich..?
En kestä ajatusta tulevaisuudesta.
Kiinnyn niin kovin, ajatus tämän todellisuuden loppumisesta ahdistaa suuresti.
Ich liebe dich..?
sunnuntai 8. tammikuuta 2017
I can get by now
"This time I won't hesitate
To kill to protect what I believe in"
Pelkäsin kaikkea pahaa, mutta täysin turhaan. Saksalainen, johon pelkäsin jo menettäneeni yhteyden, oli onkinut tietoni uudestaan ja jälleen löysin itseni viestittelemästä.
Lauantaina tehtiin ruokaa, pidettiin hauskaa, katsottiin South Parkia, juotiin, puhuttiin, ja lopulta päädyttiin tuttuun klubiin ensimmäistä kertaa ilman suurta seuruetta.
Halusi tietää painajaisistani, kertoi menneisyydestään, vitsailtiin kaikkea tyhmää, oltiin vain.
"I didn't know you could do such sweet things."
Olin täysin myyty kun Star Wars -referenssini tavoitti kohteensa, eikä jäänyt roikkumaan ilmaan ilman vastaanottajaa, kuten yleensä.
Tässä tuntuu olevan jotain enemmän.
Vaelsin väsyneenä ja krapulaisena kotiin sunnuntai-iltapäivänä, nukuin kolmen tunnin päiväunet ja olen ollut tekemättä mitään. Huomenna on tarkoitus tehdä koulujuttuja ja neljästoista päivä onkin kunnon syntymäpäiväjuhlat, sillä omien synttäreiden (huomenna) lisäksi kahdella muulla kaverilla on lähiaikoina omat syntymäpäivänsä. En jaksa murehtia edes opinnäytetyöstä, sillä niin paljon hyviä asioita on luvassa tässä ja seuraavassa kuussa. Ajatukseni eivät suostu liikkumaan maaliskuuta pidemmälle, koska tiedän, että silloin on pakko palata Suomeen, eikä yhtään onnellista asiaa mahdu sen ajatuksen kanssa samaan aikaan päähän.
Mutta nyt, mutta nyt, en halua ajatella sitä. Tällä hetkellä annan itselleni luvan olla onnellinen.
To kill to protect what I believe in"
Pelkäsin kaikkea pahaa, mutta täysin turhaan. Saksalainen, johon pelkäsin jo menettäneeni yhteyden, oli onkinut tietoni uudestaan ja jälleen löysin itseni viestittelemästä.
Lauantaina tehtiin ruokaa, pidettiin hauskaa, katsottiin South Parkia, juotiin, puhuttiin, ja lopulta päädyttiin tuttuun klubiin ensimmäistä kertaa ilman suurta seuruetta.
Halusi tietää painajaisistani, kertoi menneisyydestään, vitsailtiin kaikkea tyhmää, oltiin vain.
"I didn't know you could do such sweet things."
Olin täysin myyty kun Star Wars -referenssini tavoitti kohteensa, eikä jäänyt roikkumaan ilmaan ilman vastaanottajaa, kuten yleensä.
Tässä tuntuu olevan jotain enemmän.
Vaelsin väsyneenä ja krapulaisena kotiin sunnuntai-iltapäivänä, nukuin kolmen tunnin päiväunet ja olen ollut tekemättä mitään. Huomenna on tarkoitus tehdä koulujuttuja ja neljästoista päivä onkin kunnon syntymäpäiväjuhlat, sillä omien synttäreiden (huomenna) lisäksi kahdella muulla kaverilla on lähiaikoina omat syntymäpäivänsä. En jaksa murehtia edes opinnäytetyöstä, sillä niin paljon hyviä asioita on luvassa tässä ja seuraavassa kuussa. Ajatukseni eivät suostu liikkumaan maaliskuuta pidemmälle, koska tiedän, että silloin on pakko palata Suomeen, eikä yhtään onnellista asiaa mahdu sen ajatuksen kanssa samaan aikaan päähän.
Mutta nyt, mutta nyt, en halua ajatella sitä. Tällä hetkellä annan itselleni luvan olla onnellinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)