Ei tätä jaksa.
Vai jaksaako sittenkin?
En tiedä. Psykiatrinen hoitaja vihjaa että pitäisi keksiä hoidolle tavoite. Resurssit on rajalliset eikä minunkaltaisia lähes täysin toimintakykyisiä potilaita haluta pitää menoeränä.
Olen vuoden myöhässä opparin kanssa.
Venlafaksiinin lisäksi aloitettiin mielialaa tasaava lääke. Luulen että olen lääkkeillä hamaan tulevaisuuteen, määrät vain nousevat ja nousevat.
Joskus voin ihan hyvin.
Joskus jalat heiluu ahdistuksesta eikä saa henkeä.
Joskus terät tietokoneen alla kutsuvat.
Useimmiten uskon, että kaikki vihaavat minua.
Eristäydyn muista. En halua ketään lähelleni.
Pois pois pois pois pois pois pois pois.
Äiti myönsi viimeinkin etteivät he ole isän kanssa koskaan kehuneet meitä mistään.
Enkä osaa ottaa nykyisin kehuja vastaan muuna kuin valheena.
Sattumaa kai se on vain. Eikö niin?
