痛み

Hermokipu käsissä.

Migreeni, toista - kolmatta - neljättä kertaa yhden viikon aikana.

Päivä menee nukkuessa.

Joskus haluaisin amputoida pääni.

I crack my xerox hands

Ampiainen hakkaa päätään kattoon niin kovin, että kopina ja surina herättävät minut ihan liian aikaisin unesta. On kuuma, edelleen, hiki tuntuu valuvan pitkin selkää ja lakanat kuristavat ympärillä. Kuumuus tuntuu sulattaneen viimeisimmätkin rippeet motivaatiosta ja energiasta, liian vähäinen juominen kostautuu päänsärkynä ja suolapitoisuus tuntuu olevan kääntäen verrannollinen migreenin vahvuuteen. Ruokahalua ei ole, joten dieetti koostuu erilaisista nesteistä, pelkällä suolalla maustetuista sipseistä ja satunnaisista mehujäistä.

Työhakemuksista kuuluu harvoin vastauksia. Pisimmillään olen ollut avoimessa haastattelussa ja toivon, toivon niin kovin että sieltä saisi edes jonkinlaisen paikan. Tunnen olevani jumissa, kirotussa limbossa, mistä pystyn rakentamaan itselleni elämän kun palaset putoilevat pois nopeammin kuin ehdin rakentamaan edes perustusta.

Tuuletin hohkaa lähes taukoamatta, mutta ilma liikkuu vain hieman. Iho on jatkuvasti nihkeä ja kutiseva. Viikkoon en tehnyt muuta kuin kärsin migreenistä.

Kuumassa, tukalassa huoneessa istuessani minulla on aikaa ajatella. Liikaa aikaa. Miten joku saattaa vieläkin olla kiinnostunut minusta yli vuoden jälkeen vaikka toinen on yksinkertaisesti niin hyvä ihminen ja minä olen tällainen tyhjä, ontto kuori. Kuvittelen tuntevani kaikenlaisia tunteita, mutta pelkään edelleen luottaa. Pelkään, että sillä hetkellä kun paljastan epävarmuuteni ja kerron kuinka paljon pelkään, kaikki romahtaa. Eli uskottelen itselleni että totta kai luotan koska toinen on yksinkertaisesti hyvä ihminen ja minä olen vain tunnevammainen. Välitän, todella kovin. Ahdistun jos en kuule vähään aikaan missä menee, arvostan yhteistä aikaa, mikään ei tunnu niin ihanalta kuin kadota kainaloon ja tuntea tulevansa suojelluksi. Mutta samaan aikaan tiedostan etten uskalla luottaa kunnolla. En, vaikka syytä epäluottamukseen ei ole ainuttakaan. Silti sisälläni sotilaat kiillottavat peitsiään ja haarniskoitaan valmiina pettymään ja käymään sotaa.

Ei, yritän kertoa itselleni. Se on turhaa. Mitään ei tule tapahtumaan.

Tiedän, että sanomalla pelot ääneen lietson pelkoa. Fake it 'til you make it. Hoen itselleni että olen päässyt yli varhaislapsuuden kiintymyssuhteiden (tai niiden puutten) takia johtuvasta hylkäämisen pelosta. Teeskentelen tietäväni että kaikki eivät arvostele minua yhtä paljon kuin ääni päässäni. Tiedän että jotkut pitävät minusta, mutta en yksinkertaisesti ymmärrä miksi. Eihän minussa ole mitään arvostettavaa.

Toinen vain on niin reipas. Kaikkien kaveri. Hengenpelastaja. Siihen on niin vaikea verrata omia ominaisuuksia jotka näen vääristyneen linssin läpi: ahdistunut. Ei kavereita. Peloissaan.

Mutta tiedän, se pieni rationaalinen osa minusta tietää, että asioilla on kaksi puolta.
Toinen raivoaa liikenteessä. Ärsyttää ihmisiä. Tupakoi kännissä. Minä uskallan lähteä yksin vaikka toiselle puolelle maapalloa. Tulen toimeen kaikkien kanssa. Välitän heikoimmista.

Viime aikoina olen ymmärtänyt kuinka hukassa oma identiteettini on. Työnhaussa pitää kertoa itsestään ja hyvistä ominaisuuksistaan, mietin, kerron, enkä mielestäni valehtele. Mutta mistä minä sen tiedän, enhän tiedä itsekään edes millainen olen.

On a steady diet of soda pop and Ritalin

Ahdistaa vietävästi.

No, vietävästi on ehkä liian väkevä sana kuvaamaan tunnetta, joka on siellä jossain mutta joka on verhoutunut apatian latistavaan verhoon. Haluaisin nukkua enemmän mutta sängyn pehmeydestä huolimatta uni ei tule takaisin. Nälkä kurnii jatkuvasti mutta ei jaksa mennä kauppaan tai tehdä ruokaa. 

Ei ole edes mitään kirjoitettavaa. Pelkkää apatiaa, surkeaa apatiaa.

It's like a throbbing tooth ache of the mind

Väsymys, haukotus, jatkuva uupumus. Ajatus ei kulje, silmien takana tuntuu oudolta. Kaksi päivää myöhemmin se iskee. Pieni kipu vasemmalla puolella päätä, väsyttää ja haluaa vain maata paikoillaan ja olla.

Otan lääkettä reilusti, asetan herätyksen tunnin päähän ja suljen silmäni. Ei väsytä, mutta haluan vain nukahtaa. Äänet kantautuu olohuoneesta. Jonkin ajan kuluttua tunnen herääväni, olo on kohentunut. Ei voi sanoa hyväksi, mutta paremmaksi. 

Botox on selvästi tehnyt kohtauksista lievempiä, muutamaa kertaa lukuun ottamatta en ole tuntenut kovin pahaa kipua. Mutta silti jatkuva väsymys, pään kosketusarkuus, pienet kivut ja kaikki liitännäisoireet tekevät migreenistä kamalimman sairauden mitä minulla on. Jatkuva kipu masentaa ja ahdistaa, tekee epätoivoiseksi. 

Totesin kerran ystävälleni että jos saisin valita kumpi minusta poistettaisiin, masennus vai migeeni, valitsisin migreenin silmää räpäyttämättä. Masennuksen kanssa on loppujen lopuksi helpompi olla ja elää. 

[Pistol cocking, gunshot]

Työhakemus numero yksi
kaksi
kolme
neljä
...

en muista mihin kaikkialle olen hakenut
...

...


Perjantaiaamu oli märkä, hikinen ja kuuma. Tornitalon seitsemäs kerros oli vieras, käsittämättömästi vielä enemmän neuvostoliittolainen kuin tuttu neljäs kerros. Depressiokoulun vetäjät puhuivat kuin vähä-älyiselle lapselle, oletin vähintään saavani kiiltokuvan kertoessani valmistumisestani. Haluavat minut sinne mukaan mutta jos saat töitä niin se menee tietenkin kaiken edelle! Paino sanalla jos.

Kävellessäni kohti ruokakauppaa ahdistus laskeutui askel askeleelta. Vetäjät ovat selkeästi tottuneet kommunikoimaan todella sairaiden ja elämänhallintansa menettäneiden kanssa. Harjoitellaan sosiaalisia taitoja ja ryhmässä olemista. Rastita tästä onko mieliala huono kohtalainen vai hyvä. Oletko käynyt kävelyllä? Hieno juttu! Päässäni pohdin, olenko ollenkaan ollut oikeassa paikassa. Sosiaaliset taitoni ovat erinomaiset, varsinkin siihen nähden että olen äärimmäisen introvertti joka väsyy lähes kaikesta sosiaalisesta kontaktista. Osaan ryhmätöitä. Olen aikuinen jolla on ei ole ongelmia.

Vai eikö ole onko?

Ja kaupassa ahdistaa, bussissa ahdistaa, kotona ahdistaa. Myönnettäköön, ahdistus ei ole enää niin terävää, koska mikään ei ole enää niin terävää. Olen uskomattoman apaattinen, olen viimeinkin päässyt tähän tilaan, jossa tunteet ovat vain latistuneet, kiitos SNRI-lääkkeiden.

Seuraava viikko on turhaa, työhakemusta työhakemuksen perään ei kukaan sinua palkkaa kuitenkaan!

Ajetaan kartingia, rata on kylmä, auto ei saa pitoa. En saa parannettua aikaani kuin .6 s. Koko kahden kuukauden ajan parannus melkein 7 s, siitä pitää olla ylpeä. Tai, olisin jos en olisi niin pettynyt etten saanut sitä alemmas.

Asiat joista olen ylpeä itsessäni: 

Keksin vain asioita, joista periaatteessa voisi olla ylpeä. Mutta ei, en ole tarpeeksi hyvä. Kaikki tai ei mitään.

Muut kirjoittavat paremmin, kuvailevasti, kauniisti. Itse lätkin sanoja paperille ja siitä tulee ruma kaaos, jota ei seuraa kukaan muu kuin minä itse. Muut piirtävät paremmin, omat tekeleeni ovat rumia ja täysin kelvottomia. Muut pelaavat paremmin, en tee oikeita päätöksiä, teen virheitä jatkuvasti, en ole tarpeeksi hyvä. Voisin jatkaa ikuisuuksiin.

et ansaitse mitään valmistujaisjuhlia
miksi ihmeessä joku edes pitää sinusta
varmaan joku hetkellinen mielenhäiriö
kaikki vain valehtelevat
olet viallinen ja kaikki tietävät sen
pettymys 

ai sait kuulla eilen kehuja tosi pitkältä rekkakuskilta kuinka olet niin hyvännäköinen ja ihana

joo niin varmaan

Miksi pyörittelen näitä ääniä päässäni? Eivät ihmiset voi jatkuvasti valehdella. Eiväthän?

[Razor blades scraping on glass surface]

Luulen, että olen kadottanut suhteellisuudentajuni täysin. Muistelen keskusteluja, jossa lapsuudenkaveri kertoo miten tarvitsi eritysjärjestelyjä yo-kirjoituksissa ja miten kaikki oli niin kamalaa, koska hänelle oli diagnosoitu lievä ahdistus.

Luen tekstejä netistä, jossa bloggaaja kirjoittaa miten on kurjaa ja ei jaksa. On niin mielenterveysongelmainen, hänelle oli diagnosoitu lievä masennus.

Itse pääsin lääkityksillä laskeutumaan keskivaikealle masennukselle, mutta silti olen ihmeissäni. Eihän se voi nyt olla niinkään vakava koska ihmisillä on paljon kärsimystä jo lievissäkin! Ties vaikka saisivat sairaslomaakin! Ja itse syön lääkettä lääkkeen perään koska koulusta on valmistuttava ja töihin on päästävä. Olen joutunut luopumaan lamotriginista ja olen apaattisempi kuin aikoihin. Elämässä on nautintoa tuottavia asioita tasan nolla plus miinus yksi kappaletta, useimmiten se on vain tyhjyys tyhjyys tyhjyys tyhjyys.

Ja sätin itseäni, miksi olen tällainen, en ole tarpeeksi sairas mutta olen liian huono etten ole tehnyt mitään oikein. Toiset suhaa hyvissä työpaikoissa tai ulkomailla, itsellekin on kertynyt hieno saldo opiskelujen aikana ja nyt se kaikki on turhaa, kuten lukionkin jälkeen.

Kirjoitan työhakemusta ja yritän olla niin ammattimaista ja myyvää. Todennäköisesti näkevät kaiken sen läpi. Mutta pakko sitä on yrittää, joskus toisille kertoessa rupean itsekin uskomaan valheeseeni "kyllä tällä alalla nyt pitäisi jotain työtä saada!". Silmät kirkkaina valehtelen optimismistani.

Kaikki äänet ärsyttävät, haluan olla yksin.
Hiljaisuudessa.
Rauhassa.
Hiljaa.

Lievässä masennuksessani nirhasin käsiä harpilla.
Vaikeassa masennuksessani availin reisiä partaterällä.
Keskivaikeassa masennuksessani en tee mitään koska niin ei saa tehdä. 

Ja mietin, miksi ihmeessä mietin edes mitään diagnooseja, sillä ne eivät taida kertoa mitään totuudesta, mitä ei itse ole päästänyt suustaan ulos.

Run home, kids, while you still have homes

Sitä on ollu niin väsynyt ettei ole edes kirjoittanut. Tai, no, väsynyt ja väsynyt. Uupunut. Poikki. Henkisesti finaalissa.

Oppari hyväksyttiin, tutkintotodistushakemus istuu järjestelmän rattaissa ja opiskeluoikeutta on jäljellä kuukausi ja yksitoista päivää. Tein sen. Lopultakin. Ja sitten alkoi migreenit koska miksipä ei. Botox on niin kallista, että lääkekatot paukkuvat ja apteekkari tenttaa, ettei mulla vain olisi lääkkeitä vielä kotona koska Kela tietää!

Kofeiini koukuttaa, Tamriel on uusi kotimaa ja silmiä kutittelee jatkuva tyhjyys. Töitä pitää hakea ihan än-yy-tee-NYT kun valmistuu mutta ei ennen koska en voi hakea töitä jos en ole valmis insinööri. Yritän epätoivoisesti koota jonkinnäköistä portfoliota, osaamista, sculptaamista ja JavaScriptiä mutta mikään ei tartu mihinkään.

Hoitajan mielestä olisin hyvä osallistuja depressiokouluun, ja vastasin myöntyvästi, samaan aikaan ajatellen "pffft, nehän on semmosille ihmisille jotka on oikeesti sairaita, mä oon vain vähän alakuloinen". Samoihin aikoihin venlafaksiinia nostettiin vielä uudestaan (225 mg), lamotrigiinista oli luovuttava ainakin hetkellisesti mysteeri-ihottuman takia. Saa nähdä saako uuden tilalle vai mennäänkö tällä eteenpäin.

Kaipaan inspiraatiota ja sitä, että päässä liikkuisi jotakin, vaikka onhan elokuva-arvostelujen tuijottaminen YouTubestakin ajanvietettä. Se kun vain ei ole kovin kehittävää.